Erilaisuus on voimavara. Tämän varmasti suurin osa on valmis myöntämään. Mutta entäs sitten, kun erilaisuus on täysin ristiriidassa oman tai vallitsevan maailmankatsomuksen kanssa? Me suomalaiset joudumme lähitulevaisuudessa tarkastelemaan suhdettamme "toiseuteen" ihan uudella tavalla. Eräs puoluehan on maahanmuuttokritiikkinsä kautta tätä jo tehnyt, ja kirkko taas kipuilee seksuaalisuusasioiden kanssa. Mieleeni muistuikin aiheesta kaksi vanhempaa esimerkkiä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nivalalainen Martti Linna oli lestadiolainen kansandemokraatti. Sodan jälkeen SKDL herätti yleisesti jonkin verran sympatioita lestadiolaisten joukossa, vaikka virallisesti "jumalatonta" sosialismia ei hyväksytty. Nuorempanakaan IKL-meininki ei Linnaa kiinnostanut, ja jo sota-aikana esimiehet tuumivat, että suojeluskunnassakin mukana ollut uskovainenhan puhui kuin kommunisti. Vuonna 1958 Linna valittiin SKDL:n kansanedustajaksi. Hän nousi pian erityisasemaan muun muassa Hertta Kuusisen tukemana.

 

Äänestäjien suosiosta huolimatta lestadiolaisliikkeen vanhimmat eivät hyväksyneet Linnan poliittista suuntausta. Usein vaalitilaisuuksiin lähetettiin iskuryhmiä tenttaamaan "kerettiläistä". Osa näistä tiukoista taivuttelukokouksista kesti aamuyöhön asti. Myöhemmin Linna erosi SRK:sta ja liittyi elämänsanalaisiin. Myös SKDL:n kanssa tuli välirikko 1960-luvun lopulla, kun Linna erosi puolueesta sen tuettua Kekkosta. Repeämä johti lopulta siihen, ettei hän enää pystynyt uusimaan kansanedustajapaikkaansa.

 

Toinen, traagisempi esimerkki radikaalista erilaisuudesta on pasifisti Arndt Pekurinen. Pekurinen ei hyväksynyt lainkaan väkivaltaa tai armeijaa hyödyttävää työtä. Pekurisen motto oli, että ihmisiä on turha teurastaa, koska niitä ei syödä. Siviilipalvelusta hän kyllä olisi ollut valmis suorittamaan. Vakaumuksesta tietysti tuli ongelmia 1920- ja 30-luvun yltiöisänmaallisen oikeiston kanssa, ja Pekurinen muilutettiin ja vangittiin useaan otteeseen. Aikanaan muun muassa Albert Einstein allekirjoitti vetoomuksen Pekurisen puolesta.

 

Talvisota oli Arndt Pekuriselle lopun alkua. Hän kuitenkin piti kiinni vakaumuksestaan, ja kuritushuonettahan siitä seurasi. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Pekurinen pääsi ehdonalaiseen, mutta määrättiin rintamalle ilman aseellista koulutusta. Kieltäytyminen johti siihen, että eräs tuleva Mannerheim-ristin ritari määräsi suomalaisen rauhanaatteen johtohahmon teloitettavaksi. Ensimmäiset tehtävään käsketyt eivät suostuneet, joten otteita jouduttiin koventamaan ennen kuin toimeenpanija löytyi. Pekurisen tarina päättyi jäiseen kuoppaan marraskuussa 1941.

 

Valtio ja armeija saivat haluamansa esimerkin, miten tarpeeksi poikkeavia voidaan käsitellä. Myöhemmin tapauksen tutkimukset keskeytettiin, eikä ruumista olisi tahdottu luovuttaa omaisille. Sota-aika ei itse asiassa aiheuttanut suurta muutosta Pekurisen tilanteeseen, sillä jo rauhanaikana perheellistä miestä vietiin armotta linnasta linnaan. Pekurisen elämä osoittaa, miten laki ja moraali eivät aina kulje käsi kädessä.

 

 

Yhdessä tapaukset kuvaavat hyvin sitä voimaa, jolla mikä tahansa järjestelmä tai yhteisö voi kääntyä niiden olemassaolon perustuksia tavalla tai toisella kyseenalaistavaa tahoa vastaan. Tiivis yhteisö on toki usein turvallinen ja toimiva, mutta on myös oltava kriittinen sen suhteen, miten terävillä työkaluilla meitä ja muita erotellaan.

(Ajankuva Maaselkä-lehdessä 27. 11. 2008)