Vastakkainasettelun aika on ohi! Kaikki työ on arvokasta! Lopettakaa se vastakkainasettelu ja keskittykää politiikkaan!

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensimmäiset ovat erään puolueen[1] vaaliteesejä, ja kolmas on yksityishenkilön mielipide erään satiirinomaisen Internet-sivuston keskustelupalstalta. Molempien mukaan politiikasta pitäisi siis poistaa vastakkainasettelut eli ristiriitaiset näkökulmat sekä aspektit. Politologina minua tietysti alkoi kiinnostaa, mistä tässä vastakkainasettelun kiroamisessa oikein on kyse. Mitä politiikkaan sitten oikein jää jäljelle, jos vastakkainasettelu kärrätään historian tunkiolle muiden aikansa eläneiksi väitettyjen termien viereen maatumaan? Pohdin tässä kirjoituksessani ensinnäkin, mitä politiikka on ja toiseksi, mitä vastakkainasettelun hylkääminen voisi mahdollisesti tarkoittaa.

 

Kysymykseen, mitä politiikka on, lienee mahdotonta löytää tyhjentävää vastausta. Politiikan määritelmiä on olemassa yhtä monta kuin määrittelijääkin. Näin ollen puhuttaessa politiikasta on hyvä tehdä selväksi edes itselleen, mitä juuri minun politiikkani, politikointini tai poliittisuuteni kulloisessakin kontekstissa tarkoittaa, saati sitten, jos pyrkii tutkimaan muiden poliittista toimintaa. Näin teen myös tässä tekstissä, eli määrittelen ensin, mitä tarkoitan politiikka-käsitteellä, ja tämän jälkeen teen pienen intellektuaalisen sanasaivartelun eräillä ajankohtaisilla politiikkapuhunnoilla.

 

Sitoudun tässä arendtilaiseen lähtökohtaan, että politiikka liittyy erilaisten ihmisten yhteisiin asioihin ja yhteiseen elämään.  Politiikka on siis jotain, joka tapahtuu yksilön ulkopuolella ihmisten välissä. Tämän teorian mukaan jokainen sijaitsee maailmassa eri tavoin kuin kaikki muut ihmiset, eikä kahta identtistä positiota ole olemassa. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi täysin ottaa haltuunsa todellisuutta, koska maailma näyttäytyy ja paljastaa itsensä kullekin aina yhdestä perspektiivistä.

 

Politiikkaa on myös kenties tarpeen määritellä tarkemmin teoreettisen "premissin" lisäksi. Hieman käytännöllisempi lähtökohta on, että politiikka on inhimillisen toiminnan aspekti. Ihminen on Martin Heideggeria mukaillen maailmaan heitetty, ja nimenomaan tämän hyväksyminen mahdollistaa todella poliittisen toiminnan. Toimiakseen poliittisesti ihmisen on siis hyväksyttävä inhimillisen maailman monimuotoisuus ja oma tilanteensa osana tätä maailmaa. Näin yksilön toiminnan mahdollisuudet avautuvat. Täten Kari Palosen tunnettua määritelmää lainaten voidaan sanoa, että politiikkaa on siellä, missä on mahdollista toimia toisin. Politiikkaa on siis siellä, missä on enemmän kuin yksi toimintamahdollisuus.

 

Toisintoimimisen painottaminen tietenkin jättää varjoonsa kuluneen oppikirjafraasin, että politiikka on lähinnä yhteisten asioiden hoitamista. Ihmisillä on yhteisiä kiinnostusten kohteita ja yhdistäviä asioita, mutta silti kaikilla ei ole – eikä pidäkään olla – täysin yhteneväiset intressit. Politiikka perustuu täten mahdollisuuteen toimia vastaan jotain, mikä puolestaan sisältää vaatimuksen, että on olemassa ihminen, taho tai vaikkapa linjaus, jota on mahdollista vastustaa. Kaikkien täysin yhteiset intressit puolestaan kuihduttaisivat poliittisen toiminnan edellytykset.

 

Paloslaista määrittelyä jatkaen politiikkaa on siis siellä, missä ihminen kokee olevansa tilanteessa, jossa hän toimii vastoin määräyksiä, lakia tai esimerkiksi yleistä mielipidettä. Toisin sanoen politiikka on ihmisen tietoisen toiminnan konfliktiaspekti. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että politiikkaa ei automaattisesti ole missään, vaan se täytyy "löytää" tulkinnallisten operaatioiden avulla. Jotta politiikkaa voidaan tutkia, kohteen poliittisuus on luettava esiin eli se on politisoitava. Yksinkertaisimmillaan politisointi voi siis tarkoittaa tulkintatapaa, jolla ilmiöstä luetaan esiin tapoja toimia toisin, eli avataan uusi poliittinen toimintahorisontti. Näin ollen tässä politiikalla viitataan sekä poliittisuuteen adjektiivina sekä poliittiseen toimintaan teonsanojen tasolla. 

 

Edellä esiteltyyn näkökulmaan sitoutumisen jälkeen vastakkainasettelujen poistamista vaativasta puheesta tulee vähintäänkin epäilyttävää yhtenäisyysretoriikkaa. Vaatimus yhtenäisyydestä on itse asiassa ensimmäinen askel polulla, joka voi johtaa totalitarismiin. Vastakkainasettelujen hylkääminen työn ja yhteisen edun nimissä nostaa jalustalle – tietysti – työn, mikä sinänsä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Eri tahoilla on kuitenkin käytännössä aina erilaiset intressit; on vaikea nähdä, että esimerkiksi työntekijän ja työnantajan edut olisivat täysin samat. Kokonaan eri asia on reaalimaailman ratkaisut työn tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa työntekijöiden tai työnantajien puolesta, vaan käsittelen ilmiötä teoreettiselta kannalta politiikka-käsitteen taustaa vasten.

 

Viimeksi kansallista yhtenäisyyttä lienee vaadittu yhtä pontevasti 1920- ja 1930-luvun niin sanotun kulttuurikriisin aikana. Tuolloin teollistuminen, kapitalismin nopea kehitys (ja sitä seuranneet ilmiöt) sekä ensimmäinen maailmansota viimeistään olivat johtaneet yhtenäiskulttuurin hajoamiseen. Kulttuurin katsottiin olevan kriisissä, koska yhteiskunnan pluralisoitumisen nähtiin vääjäämättä johtavan loppujen lopuksi koko ihmiskunnan rappeutumiseen kulttuurisen kivijalan murentuessa. Kriisin taustalla oli näin ollen valtakamppailu todellisuuden määrittelyistä: vastakkain oli traditionaalinen näkemys monoliittiselta pohjalta ponnistavasta kulttuurista sekä vaatimukset moniarvoisemmasta kulttuurista.

 

Suomessa esimerkiksi kirkko reagoi voimakkaasti sosialidemokratian nousuun, koska sosialidemokratian heittämä haaste oli hyvin selkeä: se tähtäsi kirkon aseman murtamiseen valtio- ja kansankirkkona ja samalla sen katsomuksellisen ja katsomuspoliittisen erityisaseman poistamiseen. Kristinuskosta haluttiin siis tehdä yksi katsomus ja kirkosta yksi yhteisö muiden rinnalle, jolloin kristillinen yhtenäiskulttuuri olisi hajonnut ja kirkon valta-aseman legitimointi olisi vaikeutunut huomattavasti. Hyvin usein kirkko ja papisto edustivat sosialidemokraateille keskiluokkaista (ääri)konservatismia sekä mennyttä aikaa ja sääty-yhteiskuntaa, joka esti työväestön oikeuksien toteutumisen. Hieman yksinkertaistaen voidaan todeta, että poliittinen kulttuurikriisi syntyi entisten etuoikeutettujen säätyjen edustajien reagoidessa työväestön järjestäytymiseen sekä uuden poliittis-kulttuurisen polarisaation syntymiseen.

 

Vuoden 1918 tapahtumat olivat tavallaan suomalaisuuskamppailun huipentuma, mutta myös lähtölaukaus uudelle poliittiselle kamppailulle.  Koti, uskonto ja isänmaa -kolmiyhteys saikin rinnalleen varteenotettavia haastajia, kun nuori tasavalta haki linjaansa. Suomalaisen kulttuurikriisin tuloksena kuitenkin oli, kuten tiedetään, oikeistolaisten arvojen ja normien voitto, ja ensimmäisen tasavallan ilmapiiriä voidaan sanoa ajoittain hyvinkin hurmahenkisen oikeistolaisuuden kyllästämäksi. Sosialidemokratiasta ja kommunismista tuli mätäpaiseita, jotka pyrittiin amputoimaan mahdollisimman tehokkaasti. Kommunisteja, toisinajattelijoita sekä muita huligaaneiksi määriteltyjä suljettiinkin 1920-luvulta lähtien eristyssäilöihin tai asetettiin kotiarestiin tai erityisvartiointiin.

 

Erityisen mielenkiintoista kuitenkin on, että nyt vuoden 2007 eduskuntavaaleissa oikeistopuolueiden puolueohjelmissa työtätekeviä kosiskellaan hyvin samanlaisella retoriikalla kuin 1930-luvulla. Esimerkiksi IKL:n vuoden 1932 puolueohjelmassa julistettiin, että "työväestö muodostaa muiden ryhmien kanssa tasavertaisen osan kansasta. Siksi sen asema yhteiskunnassa on turvattava kansakuntaa rakentavassa hengessä eikä repivän ja hajottavan luokkataistelun pohjalla." Teksti muistuttaa siis hyvin paljon tämän päivän vastakkainasettelujen poistamista vaativaa argumentaatiota. Kansakunnan edun ollessa kyseessä ristiriidat on unohdettava ja keskityttävä yhteisten arvojen pohjalta tapahtuvaan rakennustyöhön. Tässä ylevässä teesissähän ei periaatteessa ole mitään ongelmallista, mutta… 

 

Olen ottanut itsenäistymisen jälkeiset vuosikymmenet esimerkiksi, koska ne havainnollistavat hyvin, mihin kansallisen yhtenäisyyden vaatiminen voi pahimmillaan johtaa. Tätä ajatusta seuraten politologisen analyysin yhteydessä on äärimmäisen kiinnostavaa tarkastella, mitä tehdyillä valinnoilla ja argumentaatiosiirroilla oikeastaan pyritään ilmaisemaan ja mitä implisiittisiä sitoumuksia 2000-luvun vaalitekstien "takaa" paljastuu. Yhtenäisyyttä vaativa julistus on mielestäni aina vähintäänkin epäilyttävää, sillä se implikoi aina sitä, että jossain on olemassa taho, jolla on yksinoikeus määritellä esimerkiksi juuri kansalliset arvot. Tällainen yhtenäisyysretoriikka siis sisältää taustaolettamuksen, että on olemassa oikeaa ja väärää suomalaisuutta tai ylipäätään tapaa olla ja elää. Vastaavaa retoriikkaa käytetäänkin usein kollektiivisen muistin sekä yhdenmukaistetun kansallisen identiteetin konstruoimiseen, jotka puolestaan toimivat hallinnan välineinä. Ne pyrkivät kaventamaan yksilön toimintahorisonttia sekä mahdollisuuksia tehdä valintoja itse omasta puolesta. Ja mikä pahinta, muottiin sopimattomista käsityksistä ja tulkinnoista tulee helposti vääränlaiseksi määriteltyä toiseutta, jopa maanpetturuutta.

 

Ykseyspuhe työn nostamisesta jalustalle siirtää vaivihkaa valtaa kohti tahoa, joka tarjoaa työtä, eli käytännössä yrityksille ja yrittäjille, jolloin elinkeinoelämän edustajien määrittelemistä arvoista tulee pohja vaaditulle kansalliselle yhtenäisyydelle. Työväki joutuu sellaiseen asemaan, jossa hänen on pakko ottaa vastaan ihan mikä tahansa työ silpputyöstä lähtien, sillä eihän työlle saa sanoa ei. Kieltäytyminenhän olisi suorastaan maanpetturuutta. Tällä tavoin työntekijätahojen etuja ajavista henkilöistä ja järjestöistä tulee epäilyttäviä riidanhaastajia ja yhteiskuntarauhaa häiritseviä öykkäreitä. Tällöin ykseysretoriikan substanssina olevasta käsitteestä, esimerkiksi yhteiskunnasta tai kansasta, tulee yksilön yläpuolella oleva mystinen pakko.

 

Ehdottoman yhtenäisyyden nimiin vannova retoriikka sisältää näin ollen depolitisoivan tendenssin. Alun määrittelyjä mukaillen voidaankin todeta, että yksituumaisuuden nimiin vannova puhe politiikasta toimintana tai linjauksina ei välttämättä ole kovinkaan poliittista. Sana välttämättä on edellisessä virkkeessä siksi, että vastakkainasettelujen häivyttäminen voi olla tietoinen ratkaisu, jolloin depolitisoinnista tuleekin siirto poliittisessa argumentoinnissa, politikoinnissa. Pyrkimys politiikan piilottamiseen politiikasta voi siis olla valtakamppailun strategia.

 

Mielestäni politiikkaan, oli kyse sitten perheen sisällä tapahtuvaa kamppailua katsottavasta elokuvasta, eduskunta- tai presidentinvaaleista tai mistä tahansa siltä väliltä, kuuluvatkin erottamattomasti vastakkainasettelut ja erilaiset, ristiriitaisetkin näkökulmat. Inhimillinen maailma näyttäytyy kaikille omalla tavallaan, jokaisella on oma aspektinsa todellisuuteen, joten miksi erot tulisi pyrkiä häivyttämään jotenkin. Demokratiaan kuuluvat erilaiset näkökulmat ja risteävät intressit, ja eräs demokratian toimivuuden mittari onkin, miten demokraattiseksi julistautuva yhteisö sietää keskenään konfliktissa olevia tulkintoja asioista. Ihminen on homo politicus välittömästi, kun hän lakkaa olemasta yksin. Minun mielestäni ihmisten asuttaman maailman perustavanlaatuinen poliittisuus tulisi hyväksyä, koska muuten siitä on vaikea nauttia.