Ensimmäinen kevätpäivä<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.

 

Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan,

 

kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sädehuntuisessa hämärässä.

 

 

Tuossapa oli kevään odotusta Saima Harmajan säkein. Tuo Saima oli kyllä traaginen hahmo. Ruumiillisen tuskan lisäksi hän poti ajoittain hyvinkin ankaraa Weltschmerziä. Harmajan runoissa näkyy näin inhorealismin ja pessimismin rajoilla hoipertelevan miehenalunkin mielestä vaikuttavalla tavalla toisaalta nuoren naisen kiihkeänä roihunnut rakkaus sekä toisaalta eräänlainen vieraantuminen, itsensä muukalaiseksi tunteminen ystävienkin keskellä. Saiman liekki sammui aikaisin: hän kuoli tuberkuloosiin 23-vuotiaana vuonna 1937.