Tammikuun 9. päivä tuli kuluneeksi 100 vuotta Simone de Beauvoirin syntymästä. De Beauvoir oli ranskalainen feministi, jonka teos Toinen sukupuoli (1949) on naistutkimuksen klassikko. Toinen sukupuoli on feministisen eksistentialismin magnum opus, joka aiheutti ja aiheuttaa edelleen kiivasta keskustelua naiseudesta ja naisena olemisen todellisuudesta. Osittain kohuun vaikutti de Beauvoirin tuskallinen suhde parantumattomaan naistenmieheen, Jean-Paul Sartré’n, joka oli eräs 1900-luvun merkittävimmistä filosofeista itsekin. Kirjailijan henkilökohtaiset valinnat eivät kuitenkaan vähennä Toisen sukupuolen sanomaa, jonka väitän olevan vähintään yhtä ajankohtainen nyt 2000-luvulla kuin 1950-luvulla. Mikä sitten on de Beauvoirin kiihkeän tekstin pointti?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Naiseksi ei synnytä, vaan tullaan

 

Kirjan keskeisin teesi kiteytyy tunnettuun sitaattiin, että naiseksi ei synnytä, vaan naiseksi tullaan. Nainen on siis jotain, joksi täytyy tulla, sitä ei olla automaattisesti. Biologinen, psykologinen tai taloudellinen kohtalo ei määrää ihmisnaaraan yhteiskunnassa omaksumaa hahmoa, vaan koko poliittis-kulttuurinen ilmapiiri muovaa sen uroksen ja kastraatin välisen ”tuotteen”, jota sanotaan naiseksi. Näin ollen nainen on aina Toinen suhteessa mieheen. De Beauvoirille mies on itsestäänselvyys, mies ei tarvitse sen kummempaa määrittelyä. Samalla mies on lähtökohta, johon naista verrataan. Miehuus on olemisen perusmuoto, josta poikkeaminen on (usein negatiivista) toiseutta.

 

Simone de Beauvoir kuuluu jälkimoderniin intellektuaaliseen perinteeseen, jossa merkitsijän ja merkityn suhdetta ei enää pidetä millään tasolla itsestään selvänä. Näin ollen kyseenalaistuu myös ihmisen biologisen sukupuolen (sex) ja sukupuolisen identiteetin (gender) suhde. Hieman kärjistäen voi siis todeta, että de Beauvoirin ihmisnaaraaksi kutsuma lapsi ei automaattisesti kasva naiseksi, vaan löytää kodin, koulun ja muiden merkityksellisten yhteisöjen avulla roolit, joihin naisen on tarkoitus identifioitua. Miehen kohdalla tilanne on periaatteessa vastaavanlainen, mutta jo fyysis-biologisten tekijöiden tähden naisen kohtalo on huomattavasti mutkikkaampi.

 

Perinteisesti nainen on ollut lasten kanssa kotona miehen hankkiessa perheelle elannon. Samalla kodista tulee naisen valtakunta, jota hän hallitsee, kun mies toteuttaa unelmiaan ja toiminnallaan ylittää välittömien tarpeiden maailman. Mies on itsenäinen, vapaa subjekti, kun taas nainen on sidottu kotiin ja sen välittömien tarpeiden tyydyttämiseen. Nainen on kahlittu immanenssiin, kun taas miehen on mahdollista kurottaa kohti transsendenssia. Oleellista tässä on, että tällöin pääasiassa miehet määrittelevät olemassaolon ehdot. Näin miehuus ja naiseus rakentuvat nimenomaan miesten käsitysten pohjalta, jolloin – kuten todettua – miehestä on tullut olemisen ideaali ja naisesta epänormaaliutta. Naisen alempiarvoinen Toiseus on kuitenkin pitkällisen historiallisen kehityksen tulos.

 

De Beauvoirin feministisen historiantulkinnan mukaan patriarkaatin voitto ei perustunut sattumaan, vaan siihen, että biologiset etuoikeudet ovat antaneet miehille mahdollisuuden esiintyä riippumattomina yksilöinä. Esimerkiksi Ranskan porvarillinen vallankumous ei kuitenkaan muuttanut naisen asemaa merkittävästi. Nainen oli edelleen sidottu kotiin ja sen hoitoon, johon heidät suljettiin hyvien tapojen rituaalilla, joka esti kaikki itsenäisyyden yritykset. Nainen vapautettiin kaikista raskaista tehtävistä ja suurista huolista, mutta samalla hänet vapautettiin vastuusta. De Beauvoirin mukaan porvariston nainen piti kiinni kahleistaan, koska hän piti niiden mukanaan tuomista eduista. Vaikka osallistuessaan tuotantoelämään nainen sai takaisin taloudellisen merkityksensä, hän oli silti alisteisessa asemassa, koska perinnäinen alistuneisuus ja tottelevaisuus, solidaarisuuden ja kollektiivisen tietoisuuden puute tekevät hänet impotentiksi avautuvien uusien mahdollisuuksien edessä.

 

Hän kritisoi myös kristinuskoa sen aborttikäsityksistä, koska perinteinen kristinuskon moraali on sitonut naisen lähestulkoon yksinomaan suvunjatkamisen palvelukseen. Näistä seuraava tärkeä päätelmä onkin, että naisen asema on parantunut kahden tekijän yhteisvaikutuksesta: aktiivisesta osallistumisesta tuotantoelämään sekä suvunjatkamisen pakosta vapautumisesta, jolloin naisen kulttuuris-poliittisen statuksen oli väkisinkin muututtava.

 

De Beauvoirin loppupäätelmä on, että naisella on oltava vapaus päättää itse omasta kehostaan sekä siitä, minkälaisia identiteettejä hän itselleen rakentaa. Kodinhoitoon ja perheeseen keskittymisen on oltava oma valinta, ei esimerkiksi biologian sanelema pakko. Myös avioliiton on hänen mukaansa oltava kahden vapaan ihmisen liitto, ei esimerkiksi yhteisön moraalisen paineen tulos. Eksistentialistina de Beauvoir korostaakin vapauden käsitettä: ihminen on alkujaan vapauteen tuomittu, ja hänen on pystyttävä kantamaan tuo taakka ja ottamaan vastuu ratkaisuistaan. Ilman vapautta ei ole vastuuta, valinnanvapaus luo vastuuta itsestä ja ympäristöstä.

 

Naiseuden paikat: objekti, attribuutti ja predikatiivi?

 

Simone de Beauvoirin tapa kirjoittaa on poleeminen. Hän kärjistää tarkoituksellisesti herättääkseen reaktioita niin puolesta kuin vastaan. Toisen sukupuolen julkaisun jälkeisessä maailmassa sukupuolten välisestä tasa-arvosta on vähitellen tullut banaali hokema, eikä teos välttämättä herätä samanlaisia intohimoja kuin 1950-luvulla. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) teoksella on paljon annettavaa nykyäänkin.

 

Naisen tasa-arvoa ja vapautta estävästä kivikatosta on tullut lasikatto, jonka havaitseminen ei kenties ole yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Mielestäni Simone de Beauvoirin ajatusten avulla onkin mahdollista havainnollistaa myös 2000-luvun naisen mahdollisuuksien horisonttia eli vallitsevan kulttuurin luomaa naiseutta sekä sen naiselle tarjoamia mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Kyse on siis 2000-luvun naiseuden ideaalista ja sen seurauksista – eli siitä, minkälaisia subjektipositioita ”ihmisnaaraalle” on tarjolla.

 

Jos miehenä oleminen on olemassaolon perusmuoto, niin tästä seuraa, että naiseuden suhde olemiseen on ainoastaan täydentävä. Lingvistiikan käsittein ilmaistuna mies on subjekti ja nainen objekti, predikatiivi tai attribuutti. Nainen ei siis ole olemassa itsenäisesti, vaan aina olemisen lisänä tai toiminnan kohteena. Vaikka esimerkiksi attribuutti voidaan nähdä substanssin välttämättömänä määrittelijänä, niin se ei silti itse omaa, erityistä substanssia. Tästä niin sanotusta objektiudesta seuraa, että miehuus on aktiivista toimijuutta, kun taas naiseus on passiivista odottamista ja vastaanottamista, lisänä olemista. ’Yksilöydestä’ ja ylipäätään todellisuudesta tulee täten miehuuden kautta tuotettua. Väitän Sylvia Plathia mukaillen, että nainen elää osittain tällaisen lasikellon alla myös armon vuonna 2008.

 

Takaisin luontoon – minä Tarzan, sinä Jane!

 

Väitettä voidaan havainnollistaa vaikkapa alkuvuodesta esillä olleella debatilla, joka sai alkunsa eduskunnassa tapahtuneesta seksuaalisesta häirinnästä. Esimerkiksi YLE uutisoi 24. tammikuuta, että eduskunnan teettämän tutkimuksen mukaan noin kolmasosa eduskunnan naispuolisista työntekijöistä on kokenut seksuaalista häirintää työpaikallaan. 40 prosentissa tapauksista ahdistelijaksi mainitaan kansanedustaja. Naispuolisista vastaajista joka kolmas (yhteensä kaikilta osastoilta) oli joutunut kuulemaan asiaankuulumatonta kommentointia, joka seitsemännen fyysistä koskemattomuutta oli rikottu.

 

Miestyöntekijöistä seksuaalisesta häirinnästä valitti vain ”häviävän pieni” osa. Tutkimuksessa todetaankin, että miehet ovat kaikin puolin tyytyväisempiä tasa-arvon toteutumisesta eduskunnan eri yksiköissä. Lopuksi todettiin, että eduskunta tasa-arvoasenneilmapiirinsä puolesta melko tyypillinen suomalainen työpaikka. Myöhemmin osa uutisoinnin yhteydessä nimetyistä mieskansanedustajista on nostanut kanteen kunnianloukkauksesta.

 

Pian keskustelu kääntyikin siihen, että miten tiettyjen henkilöiden kunniaa on mahdollisesti loukattu uutisoinnin yhteydessä. Itse asia jäi kuin vaivihkaa taka-alalle. Naisten valitukset kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä pyrittiin usein kääntämään ylireagoinniksi, muutamien miesten huomiosta kateellisten ”vanhojen piikojen kitinäksi” tai että syy oli ahdistellun oma, koska hän oli pukeutunut provosoivasti. Tällä tavoin syntyy vaikutelma, että asiaa on liioiteltu, koska kyse on pohjimmiltaan koskemattomien naaraiden katkeruudesta tappiolle joutumisesta kamppailussa alfaurosten huomiosta.

 

On siis palattu biologiseen determinismiin, jossa ihmiset toimivat ainoastaan vaistojensa ja viettiensä ohjaamana. Esimerkiksi entinen kansanedustaja Kalervo Kummola totesi Aamulehden blogissaan, että ”johonkin se katsekin on pantava, jos samaan hissiin hyppää naisedustaja tai avustaja rinnat törröllään ja kolme ylintä nappia auki. Jos katse hakee alimman napin kohtaa, on ahdistelija, jos ei, on outo ihminen joka ei huomaa mitään.” Näin ollen oletetaan, että miehen on tuijotettava kuola suupielistä valuen naisten rintoja, ja nainen puolestaan vain nauttii saamastaan huomiosta. Hänenhän täytyy olla vain ja ainoastaan otettu, että maskuliinisen vallan edustaja kohdistaa katseensa tai kosketuksensa juuri häneen!

 

Erityisen traagista on, että monien yllä mainittujen kommenttien esittäjä oli nimenomaan nainen. Tämä implikoi, että osa naisista hyväksyy ainoastaan toisen sukupuolen määrittelemän tasa-arvon, joka on hyvin pitkälti perustunut traditionaalisista yhteisöistä peräisin olevaan näkemykseen, että miehille ja naisille on olemassa luonnolliset paikkansa elämän eri osa-alueilla. Hieman kärjistäen miehet siis toimivat ja tekevät päätöksiä toteuttaen itseään, kun taas naisten pitää olla viehättäviä ja seksikkäitä, jotta he onnistuisivat houkuttelemaan tällaisen luomakunnan kruunun luokseen. Naiseuden määrittyessä miehuutta voimakkaammin (miesten tuottaman) seksuaalisuuden kautta myös esimerkiksi vääjäämätön vanheneminen ja ihmiskehon rapistuminen näyttäytyy huomattavasti ongelmallisempana kuin itse asiassa olisi tarpeen. Äärimmäisessä tapauksessa jopa koko feminiininen minuus määrittyy maskuliinisten vaatimusten kautta.

 

Lopuksi: kenen subjektiivinen kokemus tasa-arvo on?

 

Ahdistelun ja tahdikkaan flirtin erottaminen voi kuitenkin olla vaikeaa, koska kyse on aina subjektiivisesta kokemuksesta; mikä toiselle on flirttiä, voi olla toiselle erittäin epämiellyttävä tilanne. Keskiössä on siis subjektiivisuus. Käsite tarkoittaa ihmisen omakohtaista kokemusta tai näkemystä, joka nousee aina yksilön omasta tietoisuudesta. Näin ollen kukaan ei voi väittää tietävänsä absoluuttisella varmuudella, minkä toinen kokee ahdistavaksi ja minkä ei. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä; siinä sen sijaan saattaa olla, että myös tasa-arvo on subjektiivinen kokemus.

 

Jos ja kun esimerkiksi tasa-arvoa määritellään ainoastaan miesten näkemysten kautta, asetelma ei muutu: mies on edelleen subjekti ja nainen objekti. Nainen ottaa vastaan maskuliinisesti tuotetun tasa-arvon, joka erittäin usein ainakin tähän asti on käsittänyt miehen subjektiksi ja varannut naiselle kohteen tai lisän roolin. Yllämainittu miesten suuri tyytyväisyys tasa-arvon toteutumiseen viittaa juuri tähän ilmiöön.

 

Tällaisessa tasa-arvossa naiseus on edelleen ainoastaan attribuutti maskuliiniseen ontologiaan: esimerkiksi termi naiskiintiö sisältää olettamuksen, että naiseus on poikkeama normista ja tarvitsee siksi oman kiintiönsä. Naisen on kuitenkin edelleen todistettava naiseuden yhteensopivuutta pätevyyden kanssa; hänen on siis ylitettävä sekä naiseutensa että kiintiönsä. Samalla pysytään edelleen paradigmassa, jossa sukupuoli määrittää kuulumisen johonkin esimerkiksi pätevyyden sijaan. Tätä taustaa vasten esimerkiksi naispresidenttiys symboloi erään lasikaton rikkoutumista osoittamalla, että myös naisen on mahdollista tulla valituksi korkeimpaan poliittiseen virkaan, ainakin Suomessa.

 

Tasa-arvon täytyy kuitenkin olla sellaista, joka sallii erilaisuuden myös toisinpäin. Miehuus ei saa olla kiveenhakattua maskuliinisuutta, vaan erilaisuuden olemassaolo on hyväksyttävä myös sen suhteen. Sukupuolinen neutraaliuskaan ei kuitenkaan voi olla lähtökohtana, koska se ei koskaan täysin vastaa todellisuutta. Naiseutta tai miehuutta ei koskaan voi redusoida pelkästään biologisiin tekijöihinsä – vaikka se onkin varsin yleisesti käytetty poliittinen konstruktio, joka luonnollisesti palvelee miessukupuolen tavoitteita. Sukupuoli (sekä sex että gender) erottamattomana osana ihmisyyttä on itsestäänselvyys, josta ei kuitenkaan saa tulla vankilaa. Sukupuolinen neutraalius on harvoin tasa-arvoa, ja siksi sukupuolten välisiä eroja ei myöskään saa häivyttää.

 

Tarvitaan siis kolmas lähestymistapa, joka ei ole lähtöisin tietyn erityisen ryhmän intresseistä tai neutraloinnista. Jos tasa-arvo – tai mikä tahansa kulttuuris-poliittinen käsite – on viime kädessä subjektiivinen, niin sen määrittelemiseen mahdollisimman tasa-arvoisesti tarvitaan näkökulma, joka voi kattaa mahdollisimman monen yksilön erilaisen lähtökohdan. Toisaalta taas täydellisen objektiivinen Arkhimedeksen piste on ihmiselle mahdoton, joten on löydettävä keino, jolla inhimillisen maailman diversiteetti pääsee esiin. Toisin sanoen tasa-arvon on oltava ihmisyksilöiden tasa-arvoa, ei yksinomaan naisten tai miesten tasa-arvoa.

 

Ihmisenä olemisen ontologian on oltava sekä maskuliinista että feminiinistä. Jokaisella yksilöllä sukupuoleen tai muuhun ”ominaisuuteen” katsomatta on oltava mahdollisuus olla niin aktiivinen subjekti kuin passiivinen objektikin. Jokaisella on oltava ainakin potentiaalinen mahdollisuus irtautua biologis-fyysisestä, psykologisesta tai historiallisesta determinismistä ja toteuttaa itseään. Jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus luoda subjektiviteettinsa itse ja oikeus tulla integroiduksi elinympäristöönsä sellaisena naisena tai miehenä kuin itse haluaa.