Mielestäni nykyisenkaltainen asevelvollisuusarmeija ei pysty vastaamaan tulevaisuuden turvallisuustarpeisiin, eikä se ole edes tarpeellinen nykymuodossaan. Aloitan asian tarkastelun kaukaa. Ensinnäkin, suurin uhka tulevaisuudessa on niin sanotun uusköyhien ihmisryhmän syntyminen. Tähän joukkoon kuuluvat sellaiset, joiden tekemästään työstä saama palkka ei riitä perustoimeentuloon. Prekarisaatio liittyy tähän olennaisesti tähän. Tulevaisuudessa köyhyys ei olekaan enää ainoastaan kolmannen maailman maiden asukkaiden ongelma, vaan ollaan tulossa pisteeseen, jossa pääoma on kerääntynyt harvoille ja valituille jättäen ison osan ihmisistä kamppailemaan perustarpeiden täyttämisen kanssa. Yksi ratkaisumalli tähän on sotilasvarusteluun käytettyjen taloudellisten yms. voimavarojen suuntaaminen globaalin, niin yhteisöjen kuin yksilöidenkin, hyvinvoinnin turvaamiseen. Esimerkiksi Tanskan kehitysapuprosenttiluku suhteessa puolustusmenoihin on vaihdellut 1990- ja 2000-luvulla 55 ja 70 välillä, kun taas Yhdysvaltojen vastaava luku on pysynyt samana aikana alle viiden. Englannin vastaava luku on vaihdellut 10 prosentin molemmin puolin. Suomen luku puolestaan on vaihdellut 20 ja 30 prosentin välillä. Pienten valtioiden tuleekin tehdä aloite tähän suuntaan ja näyttää isommilleen mallia aseriisunnan ja turvallisemman tulevaisuuden rakentamisen tiellä.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Miten tämä sitten liittyy asevelvollisuuteen? Asevelvollisuusarmeijaa puolustellaan Suomessa perinteisesti "uskottavan" puolustuksen välttämättömyydellä. Epäselväksi kuitenkin yleensä jää, mitä uskottavuudella tarkoitetaan, miksi sitä oikeastaan tarvitaan ja kenelle uskottava puolustus suunnataan. Sanaa Venäjä kyllä vältetään eksplisiittisesti sanomasta, mutta valitettavan usein Suomen ja suomalaisten olemassaolon uhaksi mielletään nimenomaan itäinen naapurimme. Meillä on pitkät – enemmän tai vähemmän sotaisat –  perinteet Venäjän suurruhtinaskuntana sekä myöhemmin Neuvostoliiton naapurina. On kuitenkin otettava huomioon, että tilanne 2000-luvulla on erilainen verrattuna vaikkapa 1930- ja 1940-taitteeseen. Tuolloin Neuvostoliiton totalitaristisen järjestelmän hallitsijana oli diktaattori. Tässä ei kuitenkaan ole syytä paneutua tarkemmin Suomen asemaan ja suurvaltapolitiikkaan 1930-luvulla. Tuolloin tehtiin ratkaisuja aikalaisten näkökulmasta, eikä jälkiviisaus hyödytä ketään. 2000-lukua pitäisi kuitenkin pystyä tarkastelemaan eri lähtökohdista kuin 1800-luvun lopulla ja  1900-luvun alkupuolella, jolloin yhtenäiseksi kuvitellun kansakunnan tilaksi määriteltiin kansallisvaltio, jonka olemassaoloa ja kehitystä puolestaan toisten vastaavien konstruktioiden nähtiin uhkaavan. Itse asiassa koko kansallisvaltion korostunut merkitys ja olemassaolo voidaan kyseenalaistaa nationalismin valitettavina tuotteina. Ihmisolennot eivät ole tuomittuja tuhoamaan toisiaan tai olemaan julman, itse aiheuttamansa kohtalon armoilla. Sama pätee yksilöiden muodostamiin yhteisöihin. Kyse onkin siitä, miten ja millä käsitteillä todellisuutta kuvataan: puhutaanko uhkaajista ja pahoista "toisista" vai erilaisista, mutta samanarvoisista ihmisistä. Myytti uhkaavasta toiseudesta vaatii tuekseen uhkapuhetta. Esimerkiksi sana puolustusvoimat pitää sisällään olettamuksen, että meitä uhkaa jokin, jota vastaan on tarpeen puolustautua.

 

Sotatoimien aloittamisen kannalta ratkaisevassa ovat olleet hyvin usein yksinvaltaiset johtajat, tavalla tai toisella. Avoin tiedonvälitys ja kehittyvä demokratia ovat kuitenkin vähitellen taanneet vastuun siirtymistä kohti kansalaisia. Kahden demokraattisen maan välinen sota näyttääkin nykyään suhteellisen mahdottomalta. Tulevaisuuden uhkat tulevatkin jostain muualta kuin toisten valtioiden taholta. Perustoimeentulon riittämättömyyden lisäksi uhkat liittynevät eriarvoisuuden kärjistymiseen, ihmisoikeuksien loukkaamiseen, epidemioihin ja pandemioihin sekä luonnonkatastrofeihin. Terrorismi on eräs näiden uhkien realisoituma, ja siihen johtavien syiden ja epäkohtien löytämiseksi ja vähentämiseksi on ryhdyttävä toimiin. Terrorismi ei tule häviämään julistamalla terroristit "pahan akseliksi" ja hyökkäämällä muka terrorismia tukevan valtion kimppuun. Aseellinen hyökkäys voi hetkeksi hillitä terrorismia, mutta se ei tule poistamaan sitä. Violence breeds violence.

 

Näin ollen asevelvollisuusarmeija nykymuodossaan on aikansa elänyt. Perinteisten aseellisten sotajoukkojen sijaan tarvitaan siviilijoukkoja, joilla on erityiskoulutus esimerkiksi luonnonvoimien, liikenteen ynnä muiden vastaavien onnettomuuksien vahinkojen hoitamiseen. Asevelvollisuus voitaisiin muuttaa kansalaispalveluksi, johon kuuluisi edellä mainittujen lisäksi muun muassa palotorjunta. Tässä yhteydessä voitaisiin koulutukseen osallistuville opettaa myös yhteistoimintaa sekä taitoa tulla toimeen erilaisten näkökulmien kanssa. Tällaisten turvallisuusjoukkojen kouluttajat olisivat vakinaistettua henkilöstöä, joiden ammattitaitoa tullaan myös tulevaisuudessa tarvitsemaan entistä enemmän. Sotilaallinen koulutus puolestaan annettaisiin rauhanturvaamistarkoitukseen ja vartiointitehtävään vapaaehtoisesti otettaville. (Tämän ajatuksen ovat alun perin esittäneet useat rauhankasvatuksen ja sosiaalisen vastuun puolesta esiintyneet tahot). Kenties kehitteillä olevissa maakuntajoukoissa on ratkaisu tähän ongelmaan...saas nähdä. Idea ainakin on mielestäni ihan hyvä.

 

Eli pohjimmiltaan kyse on siitä, että asevelvollisuusarmeija nykymuodossaan ei vastaa tulevaisuuden turvallisuustarpeisiin. Mielestäni on kestämätöntä, jos asevelvollisuusarmeijasta pidetään kynsin hampain kiinni vain sen takia, että se ajoi asiansa muun muassa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten myllerryksessä. Onhan esimerkiksi narratiivia Suomesta ja suomalaisista rakennettu hyvin pitkälti talvisodan ja jatkosodan onnistuneiden torjuntavoittojen varaan, vaikka myös suomalaiset tekivät valintoja, jotka omalta osaltaan johtivat Suomen liittymiseen sotaan. Asevelvollisuusarmeijan muokkaaminen 2000-luvun haasteita vastaavaksi vapauttaisi resursseja myös globaalin vastuun täyttämiseen sekä avun suuntaamiseen niille, jotka tarvitsevat sitä jokapäiväisessä toimeentulossaan. Samalla se olisi merkki, että suomalaiset haluavat rakentaa tulevaisuuttaan rauhantahtoisen politiikan avulla. Se kertoisi, että menneisyyden tapahtumia on analysoitu ja niistä on otettu onkeen.

 

Laajamittaiset uudistukset kuitenkin edellyttävät joskus radikaalejakin muutoksia ajattelutavassa, jolla yksilöt tulkitsevat ja luovat todellisuuttaan. On aina mahdollista tuomita edellä mainitun kaltainen ehdotus toiveajatteluksi ja naiiviksi väittämällä ihmisten kuitenkin aina turvautuvan aseelliseen väkivaltaan. Mielestäni ihminen ei kuitenkaan ole tuomittu aseiden käyttämiseen, vaan aina on mahdollista etsiä rauhanomainen tapa toimia. Asenteiden muutoksen on alettava välittömästi; jokaisen kansalaisen toiminnalla on merkitystä. Kestävän rauhan ja turvallisuuden takaaminen on aloitettava varhaiskasvatuksesta ja ulotettava kaikille opetuksen tasoille. Meidän nykyhetken aikuisten on luotava tulevaisuuden aikuisille edellytykset toimia rauhanomaisesti myös eri mieltä olevien tai "toisiksi" koettujen kanssa. Ennen kaikkea on näytettävä mallia, että väkivalta ei koskaan ole ratkaisu ongelmiin millään tasolla. Lainaan tähän loppuun 20 Nobelin rauhanpalkinnolla palkitun allekirjoittamaa vetoomusta:

 

"Väkivaltaa vastaan voidaan taistella väkivallattomasti vain yhdellä tavalla: kasvattamalla! Maailman tulevaisuus on kiinni meidän omasta halustamme. Halustamme päästä eroon väkivallan kulttuurista, niin fyysisen, psykologisen kuin taloudellisenkin. Ihmisen henkinen rakenne on arkaainen. Yhä edelleen kasvatamme lapsemme ajatuksiin, jotka muodostuivat sotien ja valloitusten kaudella. Nämä vanhentuneet periaatteet on hylättävä. Lapsille on opetettava, ettei 'toinen' ole vihollinen. Nuorille on uskallettava kertoa myös historian tunneilla, että he antavat enemmän maailmalle elämällä arvokkaasti kuin kuolemalla sankarillisesti, ja että omatunto, ei tottelevaisuus, on ihmisen elämän perusta."

 

Mohandas Gandhin sanoihin on hyvä lopettaa: "Väkivallattomuus on kärsivällisen harjoittelun tulos. Jos haluamme pelastua ja antaa merkittävän panoksen maailman edistykselle, tiemme on oltava nimenomaan rauhan tie."