maanantai, 1. joulukuu 2008

Kaksi kiiskeä vastarannalla

Erilaisuus on voimavara. Tämän varmasti suurin osa on valmis myöntämään. Mutta entäs sitten, kun erilaisuus on täysin ristiriidassa oman tai vallitsevan maailmankatsomuksen kanssa? Me suomalaiset joudumme lähitulevaisuudessa tarkastelemaan suhdettamme "toiseuteen" ihan uudella tavalla. Eräs puoluehan on maahanmuuttokritiikkinsä kautta tätä jo tehnyt, ja kirkko taas kipuilee seksuaalisuusasioiden kanssa. Mieleeni muistuikin aiheesta kaksi vanhempaa esimerkkiä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nivalalainen Martti Linna oli lestadiolainen kansandemokraatti. Sodan jälkeen SKDL herätti yleisesti jonkin verran sympatioita lestadiolaisten joukossa, vaikka virallisesti "jumalatonta" sosialismia ei hyväksytty. Nuorempanakaan IKL-meininki ei Linnaa kiinnostanut, ja jo sota-aikana esimiehet tuumivat, että suojeluskunnassakin mukana ollut uskovainenhan puhui kuin kommunisti. Vuonna 1958 Linna valittiin SKDL:n kansanedustajaksi. Hän nousi pian erityisasemaan muun muassa Hertta Kuusisen tukemana.

 

Äänestäjien suosiosta huolimatta lestadiolaisliikkeen vanhimmat eivät hyväksyneet Linnan poliittista suuntausta. Usein vaalitilaisuuksiin lähetettiin iskuryhmiä tenttaamaan "kerettiläistä". Osa näistä tiukoista taivuttelukokouksista kesti aamuyöhön asti. Myöhemmin Linna erosi SRK:sta ja liittyi elämänsanalaisiin. Myös SKDL:n kanssa tuli välirikko 1960-luvun lopulla, kun Linna erosi puolueesta sen tuettua Kekkosta. Repeämä johti lopulta siihen, ettei hän enää pystynyt uusimaan kansanedustajapaikkaansa.

 

Toinen, traagisempi esimerkki radikaalista erilaisuudesta on pasifisti Arndt Pekurinen. Pekurinen ei hyväksynyt lainkaan väkivaltaa tai armeijaa hyödyttävää työtä. Pekurisen motto oli, että ihmisiä on turha teurastaa, koska niitä ei syödä. Siviilipalvelusta hän kyllä olisi ollut valmis suorittamaan. Vakaumuksesta tietysti tuli ongelmia 1920- ja 30-luvun yltiöisänmaallisen oikeiston kanssa, ja Pekurinen muilutettiin ja vangittiin useaan otteeseen. Aikanaan muun muassa Albert Einstein allekirjoitti vetoomuksen Pekurisen puolesta.

 

Talvisota oli Arndt Pekuriselle lopun alkua. Hän kuitenkin piti kiinni vakaumuksestaan, ja kuritushuonettahan siitä seurasi. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Pekurinen pääsi ehdonalaiseen, mutta määrättiin rintamalle ilman aseellista koulutusta. Kieltäytyminen johti siihen, että eräs tuleva Mannerheim-ristin ritari määräsi suomalaisen rauhanaatteen johtohahmon teloitettavaksi. Ensimmäiset tehtävään käsketyt eivät suostuneet, joten otteita jouduttiin koventamaan ennen kuin toimeenpanija löytyi. Pekurisen tarina päättyi jäiseen kuoppaan marraskuussa 1941.

 

Valtio ja armeija saivat haluamansa esimerkin, miten tarpeeksi poikkeavia voidaan käsitellä. Myöhemmin tapauksen tutkimukset keskeytettiin, eikä ruumista olisi tahdottu luovuttaa omaisille. Sota-aika ei itse asiassa aiheuttanut suurta muutosta Pekurisen tilanteeseen, sillä jo rauhanaikana perheellistä miestä vietiin armotta linnasta linnaan. Pekurisen elämä osoittaa, miten laki ja moraali eivät aina kulje käsi kädessä.

 

 

Yhdessä tapaukset kuvaavat hyvin sitä voimaa, jolla mikä tahansa järjestelmä tai yhteisö voi kääntyä niiden olemassaolon perustuksia tavalla tai toisella kyseenalaistavaa tahoa vastaan. Tiivis yhteisö on toki usein turvallinen ja toimiva, mutta on myös oltava kriittinen sen suhteen, miten terävillä työkaluilla meitä ja muita erotellaan.

(Ajankuva Maaselkä-lehdessä 27. 11. 2008)

maanantai, 8. syyskuu 2008

Monttubileet

Lauantaina oli hautajaiset, kauniit sellaiset. Kuva on sunnuntailta:

1889873.jpg

 

sunnuntai, 27. huhtikuu 2008

Pelikirjan temporaalinen ulottuvuus

Pelikirjasta on tullut suomalaisen jääkiekkokeskustelun iskusana. Ainakaan Urheilulehden lukijoille ei ole epäselvää, että ilman kunnollista pelikirjaa ei nykyjääkiekkoa tai muutakaan pallopeliä yksinkertaisesti voi pelata. Tämän artikkelin tarkoitus on tarjota aikaa tematisoiva näkökulma pelikirjan ontologiaan professori Kari Palosen politiikkakäsitteen[1] ja pelimetaforan teoretisointia vapaasti pelikirja-ajatteluun soveltaen. Tavoitteena ei ole yrittää mahdotonta eli tehdä tyhjentävä selvitys käsitteestä, vaan pohtia pelikirjan olemusta ajan perspektiivistä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aika ja kontingenssi – politiikan ja pelin yhteisen nimittäjät

 

Aika on niin politiikan kuin pelinkin kannalta eräs oleellisimmista seikoista. Molemmat tapahtuvat ajassa ja molemmissa ajalla voidaan pelata eli kumpikaan ei tunne ikuisuutta. Molemmissa tehdään siirtoja ja harhautetaan vastustajia olosuhteissa, jotka voidaan palauttaa yhteiseen nimittäjään eli aikaan, jota ei koskaan ole tarpeeksi. Politiikan temporaalisuuden paradigmaattisessa esimerkissä, parlamentarismissa, vaalit tulevat väistämättä eteen neljän vuoden välein, ja yhtä väistämättömästi tuomarin pilli päättää pelin, kun aika on täysi. Niin poliitikon kuin pelaajankin on siis kyettävä hahmottamaan ratkaisuilleen 'oikea' aika, paikka ja tapa.

 

Pelin aika ja aika pelissä on hahmotettavissa erikseen: kronologisesti mitattuna peli kestää absoluuttisesti vaikkapa sen 60 tai 90 minuuttia, kun taas pelin sisäinen aika kiihtyy jatkuvasti pelinopeuden kasvaessa. Pelaaminen tapahtuu siis aina ajassa, mutta myös ajan välityksellä. Pelin aikaa voidaan ajatella lineaarisesti, mutta pelaajan läsnäolo pelissä tuo katkoksia aikaan pelissä, esimerkiksi jalkapallossa aiheutetut pelikatkot kuluttavat aikaa, vaikka pelin sisäinen aika onkin pysähdyksissä – ja tuomarin antamaa lisäaikaahan puolestaan on aina liikaa tai liian vähän. Vastaavasti pelaaminen voidaan tarvittaessa jäädyttää, mikäli aikaa halutaan 'kuluttaa'.

 

Tähän liittyy oleellisesti myös toinen peliä ja politiikkaa yhdistävä tekijä eli kontingenssi. Se viittaa epävarmuuteen, joka johtuu satunnaisuuden läsnäolosta. Molemmissa ilmiöissä on runsaasti yksittäisiä tapahtumia, jotka ovat kontingentteja eli ne voivat joko tapahtua tai olla tapahtumatta. Pelissä on harhasyöttöjä ja reboundeja, kimmokkeita ja katkenneita mailoja, irronneita nurmitupsuja sekä törröttäviä laitaelementtejä epäpuhtaista osumista, loukkaantumisista ja "päivän kunnosta" puhumattakaan.

 

Samalla tavoin ihmisten välisessä maailmassa (eli politiikassa) on niin monenlaisia ja -tahoisia muuttujia, ettei esimerkiksi vaalien tulosta voi koskaan ennustaa absoluuttisen varmasti. Pienemmässä mittakaavassakaan ei yksittäisten, yksilöllisten päätösten kaikkia seurauksia voi koskaan täysin varmasti tietää. Toisin sanoen pelin politiikka ja politiikan peli perustuvat analogiseen asetelmaan, että molemmissa on tehtävä ratkaisuja, joiden tulokset ovat aina enemmän tai vähemmän hämärän peitossa, vaikka harjaantunut pelisilmä hahmottaisikin erilaisia ratkaisumalleja ja vaihtoehtoisia seurauksia.

 

Kohti epävarmuuden kesyttämistä

 

Otan tässä esille Kari Palosen politiikkateoriasta policy-ulottuvuuden. Policy viittaa ennalta laadittuun menettelytapaan, linjaukseen, projektiin tai doktriiniin, esimerkiksi talouspolitiikka, Paasikivi-Kekkosen linja tai puolueohjelma. Se on näin ollen aina jossain määrin normatiivinen ja teleologinen ohje, miten jonkin asian suhteen menetellään. Policyn tulevaisuusorientaatioon sisältyy myös, että linjauksen tuloksellisuutta arvioidaan lopputuloksen lisäksi myös sen itsensä toteutumiseen nähden.

 

Näin ollen policy on politiikan konkreettinen substanssi, jolla on mahdollista käsitellä joskus hyvinkin vähissä olevaa aikaa. Toisin sanoen se koostuu toimintojen, toimenpiteiden sekä siirtojen koordinoinnista suhteellisen yhtenäiseksi linjaukseksi, jonka avulla eteen tuleviin tilanteisiin ja kysymyksiin voidaan suhtautua. Policy voi olla hyvinkin tiivis ja koherentti paketti tai vaihtoehtoisesti löyhästi yhteennivottu hahmotelma.

 

Taustalla joka tapauksessa on ajatus, että tällaisella linjauksella tai ohjelmalla joskus kaoottisiinkin olosuhteisiin on tarpeen luoda järjestystä ja toimintamalleja, koska puhtaalla improvisaatiolla ilman ennustettavuutta tuloksia saavutetaan liian sattumanvaraisesti tai tällainen toiminta vie liian kauan aikaa. Policy on siis instrumentti, jolla sen vaikutusalueeseen kuuluvien ihmisten toimintaa koordinoidaan.

 

Taitava poliitikko kuitenkin osaa soveltaa linjausta tapauskohtaisesti tai tarvittaessa irtautua siitä kokonaan. Hän pystyy näkemään oikean ajan ja paikan improvisaatiolle esimerkiksi silloin, kun vastustaja luulee kykenevänsä ennustamaan seuraavan siirron tai silloin, kun valittu ohjelma ei selvästikään toimi. Yllätyksellisyyttä voidaan tarvita myös uusien eduskuntapaikkojen hankkimiseen tai kilpailijoiden pudottamiseen; tapaus Tony Halme on valaiseva esimerkki tästä. Oleellista kuitenkin on, että ilman policya joskus dramaattisiakin poikkeamia ei voi olla olemassa.

 

Pelikirjalla kontingenssin kimppuun

 

Temporaalisen tiivistymisen takia eli pelinopeuden kasvaessa ratkaisuihin käytettävä aikamäärä pienenee radikaalisti. Näin ollen pelikirjaa voidaan perustella jo pelkästään nykypallopelien kehityksellä. Hieman kärjistäen sanoen pelaamalla vapaasti leikkien ja improvisoiden muutamien vahvojen yksilöiden kantamana ei siis enää voi menestyä, vaan joukkueen pelaajilla on oltava selkäytimessään harjoiteltujen ratkaisumallien pankki, joka aktivoituu aina tilanteiden mukaan. Pelikirja on siis vastaus ajan kiihtymiseen pelissä, ilman sitä pelaaja ei 'ehdi'. Täten pelikirja on aina myös aikastrateginen ja -taktinen dokumentti.

 

Pelikirja ja policy ovat tässä suhteessa täysin analogisia: molemmat jäsentävät ja koordinoivat toimintaa, jotta ajan vähyyden ja epävarmuuden kanssa tultaisiin paremmin toimeen. Molemmat ovat strategisia toimintalinjauksia, mutta voivat sisältää hyvinkin yksityiskohtaisia taktisia nuotituksia, miten tavoitteeseen aiotaan päästä. Strategian tasolla kyse onkin ontologisen tason asiasta: pelikirja kertoo, mitä joukkue on ja mikä on sen raison d'être. Joukkueen maailma rakentuu pelikirjan ympärille, se luo pelillisesti 'meidät'. Se konstituoi kosmoksen, jonka sisällä sekä valmentaja että pelaajat operoivat. Ulkopuolella puolestaan on jäsentymätön kaaos, kontrolloimaton tila ilman rakennetta ja muotoa.

 

Taktiikan tasolla taas kyse on pelikirjan toteuttamisesta eli sen onttisesta ulottuvuudesta, jota on työstetty ensin valmentajien mielessä ja sen jälkeen dokumentoitu paperille sekä (toivottavasti) hahmotettu muilla audiovisuaalisilla välineillä. Harjoituttamisen tuloksena pelaajien on sisäistettävä joukkueen pelitapa eli miten 'me' ratkaisemme kohtaamamme tilanteet. Kun tilaa ja aikaa on vähän, esimerkiksi puolustajan ja hyökkääjän on tiedettävä, miten peliä milloinkin avataan: nopealla syötöllä keskelle ja sieltä laitaan, hidastettuna, pitkänä vai kenties poikittain toiselle puolustajalle.

 

Hyökkäysalueella puolestaan pelaajien on tiedettävä, mitkä ovat ne vaihtoehdot, joilla joukkue pyrkii luomaan laadukkaita maalintekopaikkoja. Joukkueen on sisäistettävä, miten 'me' teemme peliä. Myös erikoistilanteet, karvaaminen ja muu puolustaminen yksilönä ja joukkueena on oltava jokaisella pelaajalla intuitiivisesti hallussa. Niin puolustus- kuin hyökkäysvaiheessa on niin ikään tiedettävä, miten pelin virtaukseen tulee suhtautua, esimerkiksi rohkean aloitteellisesti eli proaktiivisesti vai passiivisemmin reaktiivisesti. 

 

Pelikirja liittyy olennaisesti ajan (ja sitä kautta myös tilan) rytmittämiseen pelissä. Toisin sanoen myös ajalla on osattava pelata. Käytännössä ajalla pelaaminen tässä suhteessa tarkoittaa esimerkiksi vastustajalle luotavan paineen intensiivisyyttä. Toimiva, aktiivinen prässi vie vastustajalta tilan ja ajan, sekä vastaavasti lisää mahdollisuuksia toteuttaa omaa pelisuunnitelmaa. Rytmitys on kuitenkin avainasia: pyritäänkö lähes mahdottomaan 60 tai 90 minuutin totaalipaineeseen vai lyhyempiin tilannesidonnaisiin aktiivijaksoihin, joiden tehokkuus taataan välissä olevilla passiivisemmilla osioilla?    

 

Valmentajan, pelikirjan ja pelaajan kolmiyhteys

 

Pelikirja on valmentajan kokemustilansa pohjalta luoma odotushorisontti, miten joukkueen tulee hyödyntää pelin tila-aika, mutta samalla osana ilmiötä nimeltä peli se on pelin väline. Pelikirja on valmentajan käsikirjoitus, mutta sen on sallittava myös pelaajan improvisaatio onttisen toteutuksen tasolla. Peli siis asettaa vaatimuksensa niin pelaajalle, valmentajalle kuin pelikirjallekin.

 

Vaikka pelikirjan luominen, harjoituttaminen sekä kehittäminen ovatkin valmentajan vastuulla, myös pelaajan on kannettava oma kortensa kekoon. Pelistä ei koskaan voi täysin häivyttää satunnaisuutta, vaan siinä on aina valtava määrä erilaisia epävarmuustekijöitä. Pelikirjan ja kontingenssin synnyttämä kitka on kuitenkin juuri se katalyytti, joka synnyttää huippupelaajia. Tällainen pelaaja tiedostaa, että peli on luonnostaan täynnä satunnaisuutta, mutta vasta epävarmuudella pelaamisen hallitseminen erottelee jyvät akanoista.

 

Eli kokemustila ja odotushorisontti ovat jatkuvassa dialektisessa suhteessa toisiinsa: hyvän pelikirjan luoma esiymmärrys muokkautuu ymmärtämisen edetessä, yleensä jo jokaisen yksittäisen tilanteen onnistuneen tai epäonnistuneen ratkaisemisen tuloksena. Tällä tavoin lisääntyvän kokemuksen ajan ja tilan vähyydestä sekä sattumanvaraisuudesta tulisi kehittää pelaajan toimintahorisonttia ymmärtämään pelin luonnetta syvällisemmin.

 

Pelinomaisuuteen kuuluu myös riskin ja varmuuden rajankäynti: varman päälle pelaaminen on joskus kannattavaa, mutta voittamiseen on uskallettava ottaa riskejä epäonnistumisen uhalla. Huippupelaaja on innovatiivinen ja kykenee irrottautumaan passiivisesta suorittamisesta. Hän operoi yllätyksellisyydellä ja löytää aktiivisesti uusia, odottamattomia keinoja ja mahdollisuuksia ratkaista tilanteita, pelejä, ottelusarjoja sekä mestaruuksia. Pelaajan on kuitenkin osattava joukkueen pelikirja läpikotaisin, koska ilman ennustettavuutta yllätysmomenttiakaan ei ole olemassa. Pelikirja on siten pelin sekä selkäranka että instrumentti. Tämä pyrkimys alati vähenevän ajan ja tilan hallintaan vapauden luomiseksi on pelikirjan paradoksaalinen legitimaatio.

[1] Olen käyttänyt lähteinä teoksia The Struggle with Time (2006), Politiikan aikakirja – ajan politiikan ja politiikan ajan teoretisointia (2000) ja Re-thinking Politics (2007).

 

UL 24.4.2008 s. 36 - 39.

torstai, 14. helmikuu 2008

Nainen – potentiaali vai objekti?

Tammikuun 9. päivä tuli kuluneeksi 100 vuotta Simone de Beauvoirin syntymästä. De Beauvoir oli ranskalainen feministi, jonka teos Toinen sukupuoli (1949) on naistutkimuksen klassikko. Toinen sukupuoli on feministisen eksistentialismin magnum opus, joka aiheutti ja aiheuttaa edelleen kiivasta keskustelua naiseudesta ja naisena olemisen todellisuudesta. Osittain kohuun vaikutti de Beauvoirin tuskallinen suhde parantumattomaan naistenmieheen, Jean-Paul Sartré’n, joka oli eräs 1900-luvun merkittävimmistä filosofeista itsekin. Kirjailijan henkilökohtaiset valinnat eivät kuitenkaan vähennä Toisen sukupuolen sanomaa, jonka väitän olevan vähintään yhtä ajankohtainen nyt 2000-luvulla kuin 1950-luvulla. Mikä sitten on de Beauvoirin kiihkeän tekstin pointti?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Naiseksi ei synnytä, vaan tullaan

 

Kirjan keskeisin teesi kiteytyy tunnettuun sitaattiin, että naiseksi ei synnytä, vaan naiseksi tullaan. Nainen on siis jotain, joksi täytyy tulla, sitä ei olla automaattisesti. Biologinen, psykologinen tai taloudellinen kohtalo ei määrää ihmisnaaraan yhteiskunnassa omaksumaa hahmoa, vaan koko poliittis-kulttuurinen ilmapiiri muovaa sen uroksen ja kastraatin välisen ”tuotteen”, jota sanotaan naiseksi. Näin ollen nainen on aina Toinen suhteessa mieheen. De Beauvoirille mies on itsestäänselvyys, mies ei tarvitse sen kummempaa määrittelyä. Samalla mies on lähtökohta, johon naista verrataan. Miehuus on olemisen perusmuoto, josta poikkeaminen on (usein negatiivista) toiseutta.

 

Simone de Beauvoir kuuluu jälkimoderniin intellektuaaliseen perinteeseen, jossa merkitsijän ja merkityn suhdetta ei enää pidetä millään tasolla itsestään selvänä. Näin ollen kyseenalaistuu myös ihmisen biologisen sukupuolen (sex) ja sukupuolisen identiteetin (gender) suhde. Hieman kärjistäen voi siis todeta, että de Beauvoirin ihmisnaaraaksi kutsuma lapsi ei automaattisesti kasva naiseksi, vaan löytää kodin, koulun ja muiden merkityksellisten yhteisöjen avulla roolit, joihin naisen on tarkoitus identifioitua. Miehen kohdalla tilanne on periaatteessa vastaavanlainen, mutta jo fyysis-biologisten tekijöiden tähden naisen kohtalo on huomattavasti mutkikkaampi.

 

Perinteisesti nainen on ollut lasten kanssa kotona miehen hankkiessa perheelle elannon. Samalla kodista tulee naisen valtakunta, jota hän hallitsee, kun mies toteuttaa unelmiaan ja toiminnallaan ylittää välittömien tarpeiden maailman. Mies on itsenäinen, vapaa subjekti, kun taas nainen on sidottu kotiin ja sen välittömien tarpeiden tyydyttämiseen. Nainen on kahlittu immanenssiin, kun taas miehen on mahdollista kurottaa kohti transsendenssia. Oleellista tässä on, että tällöin pääasiassa miehet määrittelevät olemassaolon ehdot. Näin miehuus ja naiseus rakentuvat nimenomaan miesten käsitysten pohjalta, jolloin – kuten todettua – miehestä on tullut olemisen ideaali ja naisesta epänormaaliutta. Naisen alempiarvoinen Toiseus on kuitenkin pitkällisen historiallisen kehityksen tulos.

 

De Beauvoirin feministisen historiantulkinnan mukaan patriarkaatin voitto ei perustunut sattumaan, vaan siihen, että biologiset etuoikeudet ovat antaneet miehille mahdollisuuden esiintyä riippumattomina yksilöinä. Esimerkiksi Ranskan porvarillinen vallankumous ei kuitenkaan muuttanut naisen asemaa merkittävästi. Nainen oli edelleen sidottu kotiin ja sen hoitoon, johon heidät suljettiin hyvien tapojen rituaalilla, joka esti kaikki itsenäisyyden yritykset. Nainen vapautettiin kaikista raskaista tehtävistä ja suurista huolista, mutta samalla hänet vapautettiin vastuusta. De Beauvoirin mukaan porvariston nainen piti kiinni kahleistaan, koska hän piti niiden mukanaan tuomista eduista. Vaikka osallistuessaan tuotantoelämään nainen sai takaisin taloudellisen merkityksensä, hän oli silti alisteisessa asemassa, koska perinnäinen alistuneisuus ja tottelevaisuus, solidaarisuuden ja kollektiivisen tietoisuuden puute tekevät hänet impotentiksi avautuvien uusien mahdollisuuksien edessä.

 

Hän kritisoi myös kristinuskoa sen aborttikäsityksistä, koska perinteinen kristinuskon moraali on sitonut naisen lähestulkoon yksinomaan suvunjatkamisen palvelukseen. Näistä seuraava tärkeä päätelmä onkin, että naisen asema on parantunut kahden tekijän yhteisvaikutuksesta: aktiivisesta osallistumisesta tuotantoelämään sekä suvunjatkamisen pakosta vapautumisesta, jolloin naisen kulttuuris-poliittisen statuksen oli väkisinkin muututtava.

 

De Beauvoirin loppupäätelmä on, että naisella on oltava vapaus päättää itse omasta kehostaan sekä siitä, minkälaisia identiteettejä hän itselleen rakentaa. Kodinhoitoon ja perheeseen keskittymisen on oltava oma valinta, ei esimerkiksi biologian sanelema pakko. Myös avioliiton on hänen mukaansa oltava kahden vapaan ihmisen liitto, ei esimerkiksi yhteisön moraalisen paineen tulos. Eksistentialistina de Beauvoir korostaakin vapauden käsitettä: ihminen on alkujaan vapauteen tuomittu, ja hänen on pystyttävä kantamaan tuo taakka ja ottamaan vastuu ratkaisuistaan. Ilman vapautta ei ole vastuuta, valinnanvapaus luo vastuuta itsestä ja ympäristöstä.

 

Naiseuden paikat: objekti, attribuutti ja predikatiivi?

 

Simone de Beauvoirin tapa kirjoittaa on poleeminen. Hän kärjistää tarkoituksellisesti herättääkseen reaktioita niin puolesta kuin vastaan. Toisen sukupuolen julkaisun jälkeisessä maailmassa sukupuolten välisestä tasa-arvosta on vähitellen tullut banaali hokema, eikä teos välttämättä herätä samanlaisia intohimoja kuin 1950-luvulla. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) teoksella on paljon annettavaa nykyäänkin.

 

Naisen tasa-arvoa ja vapautta estävästä kivikatosta on tullut lasikatto, jonka havaitseminen ei kenties ole yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Mielestäni Simone de Beauvoirin ajatusten avulla onkin mahdollista havainnollistaa myös 2000-luvun naisen mahdollisuuksien horisonttia eli vallitsevan kulttuurin luomaa naiseutta sekä sen naiselle tarjoamia mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Kyse on siis 2000-luvun naiseuden ideaalista ja sen seurauksista – eli siitä, minkälaisia subjektipositioita ”ihmisnaaraalle” on tarjolla.

 

Jos miehenä oleminen on olemassaolon perusmuoto, niin tästä seuraa, että naiseuden suhde olemiseen on ainoastaan täydentävä. Lingvistiikan käsittein ilmaistuna mies on subjekti ja nainen objekti, predikatiivi tai attribuutti. Nainen ei siis ole olemassa itsenäisesti, vaan aina olemisen lisänä tai toiminnan kohteena. Vaikka esimerkiksi attribuutti voidaan nähdä substanssin välttämättömänä määrittelijänä, niin se ei silti itse omaa, erityistä substanssia. Tästä niin sanotusta objektiudesta seuraa, että miehuus on aktiivista toimijuutta, kun taas naiseus on passiivista odottamista ja vastaanottamista, lisänä olemista. ’Yksilöydestä’ ja ylipäätään todellisuudesta tulee täten miehuuden kautta tuotettua. Väitän Sylvia Plathia mukaillen, että nainen elää osittain tällaisen lasikellon alla myös armon vuonna 2008.

 

Takaisin luontoon – minä Tarzan, sinä Jane!

 

Väitettä voidaan havainnollistaa vaikkapa alkuvuodesta esillä olleella debatilla, joka sai alkunsa eduskunnassa tapahtuneesta seksuaalisesta häirinnästä. Esimerkiksi YLE uutisoi 24. tammikuuta, että eduskunnan teettämän tutkimuksen mukaan noin kolmasosa eduskunnan naispuolisista työntekijöistä on kokenut seksuaalista häirintää työpaikallaan. 40 prosentissa tapauksista ahdistelijaksi mainitaan kansanedustaja. Naispuolisista vastaajista joka kolmas (yhteensä kaikilta osastoilta) oli joutunut kuulemaan asiaankuulumatonta kommentointia, joka seitsemännen fyysistä koskemattomuutta oli rikottu.

 

Miestyöntekijöistä seksuaalisesta häirinnästä valitti vain ”häviävän pieni” osa. Tutkimuksessa todetaankin, että miehet ovat kaikin puolin tyytyväisempiä tasa-arvon toteutumisesta eduskunnan eri yksiköissä. Lopuksi todettiin, että eduskunta tasa-arvoasenneilmapiirinsä puolesta melko tyypillinen suomalainen työpaikka. Myöhemmin osa uutisoinnin yhteydessä nimetyistä mieskansanedustajista on nostanut kanteen kunnianloukkauksesta.

 

Pian keskustelu kääntyikin siihen, että miten tiettyjen henkilöiden kunniaa on mahdollisesti loukattu uutisoinnin yhteydessä. Itse asia jäi kuin vaivihkaa taka-alalle. Naisten valitukset kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä pyrittiin usein kääntämään ylireagoinniksi, muutamien miesten huomiosta kateellisten ”vanhojen piikojen kitinäksi” tai että syy oli ahdistellun oma, koska hän oli pukeutunut provosoivasti. Tällä tavoin syntyy vaikutelma, että asiaa on liioiteltu, koska kyse on pohjimmiltaan koskemattomien naaraiden katkeruudesta tappiolle joutumisesta kamppailussa alfaurosten huomiosta.

 

On siis palattu biologiseen determinismiin, jossa ihmiset toimivat ainoastaan vaistojensa ja viettiensä ohjaamana. Esimerkiksi entinen kansanedustaja Kalervo Kummola totesi Aamulehden blogissaan, että ”johonkin se katsekin on pantava, jos samaan hissiin hyppää naisedustaja tai avustaja rinnat törröllään ja kolme ylintä nappia auki. Jos katse hakee alimman napin kohtaa, on ahdistelija, jos ei, on outo ihminen joka ei huomaa mitään.” Näin ollen oletetaan, että miehen on tuijotettava kuola suupielistä valuen naisten rintoja, ja nainen puolestaan vain nauttii saamastaan huomiosta. Hänenhän täytyy olla vain ja ainoastaan otettu, että maskuliinisen vallan edustaja kohdistaa katseensa tai kosketuksensa juuri häneen!

 

Erityisen traagista on, että monien yllä mainittujen kommenttien esittäjä oli nimenomaan nainen. Tämä implikoi, että osa naisista hyväksyy ainoastaan toisen sukupuolen määrittelemän tasa-arvon, joka on hyvin pitkälti perustunut traditionaalisista yhteisöistä peräisin olevaan näkemykseen, että miehille ja naisille on olemassa luonnolliset paikkansa elämän eri osa-alueilla. Hieman kärjistäen miehet siis toimivat ja tekevät päätöksiä toteuttaen itseään, kun taas naisten pitää olla viehättäviä ja seksikkäitä, jotta he onnistuisivat houkuttelemaan tällaisen luomakunnan kruunun luokseen. Naiseuden määrittyessä miehuutta voimakkaammin (miesten tuottaman) seksuaalisuuden kautta myös esimerkiksi vääjäämätön vanheneminen ja ihmiskehon rapistuminen näyttäytyy huomattavasti ongelmallisempana kuin itse asiassa olisi tarpeen. Äärimmäisessä tapauksessa jopa koko feminiininen minuus määrittyy maskuliinisten vaatimusten kautta.

 

Lopuksi: kenen subjektiivinen kokemus tasa-arvo on?

 

Ahdistelun ja tahdikkaan flirtin erottaminen voi kuitenkin olla vaikeaa, koska kyse on aina subjektiivisesta kokemuksesta; mikä toiselle on flirttiä, voi olla toiselle erittäin epämiellyttävä tilanne. Keskiössä on siis subjektiivisuus. Käsite tarkoittaa ihmisen omakohtaista kokemusta tai näkemystä, joka nousee aina yksilön omasta tietoisuudesta. Näin ollen kukaan ei voi väittää tietävänsä absoluuttisella varmuudella, minkä toinen kokee ahdistavaksi ja minkä ei. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä; siinä sen sijaan saattaa olla, että myös tasa-arvo on subjektiivinen kokemus.

 

Jos ja kun esimerkiksi tasa-arvoa määritellään ainoastaan miesten näkemysten kautta, asetelma ei muutu: mies on edelleen subjekti ja nainen objekti. Nainen ottaa vastaan maskuliinisesti tuotetun tasa-arvon, joka erittäin usein ainakin tähän asti on käsittänyt miehen subjektiksi ja varannut naiselle kohteen tai lisän roolin. Yllämainittu miesten suuri tyytyväisyys tasa-arvon toteutumiseen viittaa juuri tähän ilmiöön.

 

Tällaisessa tasa-arvossa naiseus on edelleen ainoastaan attribuutti maskuliiniseen ontologiaan: esimerkiksi termi naiskiintiö sisältää olettamuksen, että naiseus on poikkeama normista ja tarvitsee siksi oman kiintiönsä. Naisen on kuitenkin edelleen todistettava naiseuden yhteensopivuutta pätevyyden kanssa; hänen on siis ylitettävä sekä naiseutensa että kiintiönsä. Samalla pysytään edelleen paradigmassa, jossa sukupuoli määrittää kuulumisen johonkin esimerkiksi pätevyyden sijaan. Tätä taustaa vasten esimerkiksi naispresidenttiys symboloi erään lasikaton rikkoutumista osoittamalla, että myös naisen on mahdollista tulla valituksi korkeimpaan poliittiseen virkaan, ainakin Suomessa.

 

Tasa-arvon täytyy kuitenkin olla sellaista, joka sallii erilaisuuden myös toisinpäin. Miehuus ei saa olla kiveenhakattua maskuliinisuutta, vaan erilaisuuden olemassaolo on hyväksyttävä myös sen suhteen. Sukupuolinen neutraaliuskaan ei kuitenkaan voi olla lähtökohtana, koska se ei koskaan täysin vastaa todellisuutta. Naiseutta tai miehuutta ei koskaan voi redusoida pelkästään biologisiin tekijöihinsä – vaikka se onkin varsin yleisesti käytetty poliittinen konstruktio, joka luonnollisesti palvelee miessukupuolen tavoitteita. Sukupuoli (sekä sex että gender) erottamattomana osana ihmisyyttä on itsestäänselvyys, josta ei kuitenkaan saa tulla vankilaa. Sukupuolinen neutraalius on harvoin tasa-arvoa, ja siksi sukupuolten välisiä eroja ei myöskään saa häivyttää.

 

Tarvitaan siis kolmas lähestymistapa, joka ei ole lähtöisin tietyn erityisen ryhmän intresseistä tai neutraloinnista. Jos tasa-arvo – tai mikä tahansa kulttuuris-poliittinen käsite – on viime kädessä subjektiivinen, niin sen määrittelemiseen mahdollisimman tasa-arvoisesti tarvitaan näkökulma, joka voi kattaa mahdollisimman monen yksilön erilaisen lähtökohdan. Toisaalta taas täydellisen objektiivinen Arkhimedeksen piste on ihmiselle mahdoton, joten on löydettävä keino, jolla inhimillisen maailman diversiteetti pääsee esiin. Toisin sanoen tasa-arvon on oltava ihmisyksilöiden tasa-arvoa, ei yksinomaan naisten tai miesten tasa-arvoa.

 

Ihmisenä olemisen ontologian on oltava sekä maskuliinista että feminiinistä. Jokaisella yksilöllä sukupuoleen tai muuhun ”ominaisuuteen” katsomatta on oltava mahdollisuus olla niin aktiivinen subjekti kuin passiivinen objektikin. Jokaisella on oltava ainakin potentiaalinen mahdollisuus irtautua biologis-fyysisestä, psykologisesta tai historiallisesta determinismistä ja toteuttaa itseään. Jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus luoda subjektiviteettinsa itse ja oikeus tulla integroiduksi elinympäristöönsä sellaisena naisena tai miehenä kuin itse haluaa.

lauantai, 10. marraskuu 2007

Murhattu maa

Rinta tyhjänä,

mustana ja kuolleena,

väkevien suonien elämänvoima

loppuunvuotaneena

lepää maa

elämän murhaamana.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Taivaita kiertää suuri nyyhkytys

ja murhe valuu tummina puroina

äsken kukkivilla kummuilla.

Mykkä tuska puhuu vesiltä ja vuorilta

ja järvet katsovat kuin sammuneet silmät

kuoleman kaameita töitä.

 

Metsistä nousee lahonnut lemu,

ja suot ovat kuin mätäneviä ruumiita täynnä.

Nukkuvien talojen ympärillä

kiertää hiipiviä askeleita,

ja koirat ulvovat.

Sisällä vapisevat ihmiset

ja itkevät unissaan

selittämättömän kauhun kahleissa.

 

Kiitävien pilvien lomasta

leimahtaa värisevä tähti

sysimustaan pimeyteen!

 

****************

Katri Valan runo kuvaa aika hyvin viime päivien tunnelmia, vaikka tragediassa eivät läheiseni varsinaisesti olleetkaan missään roolissa. Silti pistää mietityttämään, onko meidän kaikkien yhteinen merkitsijä - ihmisyys - tullut niin tyhjäksi, ettei se enää oikeastaan merkitse mitään. Toivoa sopii, että tuo leimahtava tähti ei ole kansoja kukistava "sarastuksen poika", vaan se toinen valontuoja.