Mask of sorrow - vankileirien saaristoon hukkuneiden muistoksi

Prologi:

"Tarpeellisella vipusimella varustettuna voidaan sormen liikkeellä järkähdyttää maailma sijoiltaan, mutta sen kantamiseen tarvitaan Herakleen hartioita." - Rousseau

"A society without any objective legal scale is a terrible one indeed. But a society with no other scale but the legal one is not quite worthy of man either." -Solzhenitsyn

"Sometimes history needs a push." - Lenin

"I believe in one thing only, the power of human will." - Stalin

Главное Управление Лагерей -järjestelmään tutustui Stalinin aikana kymmeniä miljoonia ihmisiä. Aika moni jäi sille tielleen.

Ketkä leireille sitten joutuivat ja miksi?

Poliittisia vankeja - vastavallankumouksellisia kansanvihollisia - oli noin 25 - 35 prosenttia, eikä loputkaan yleensä olleet varsinaisia rikollisia termin tavanomaisessa merkityksessä. Suurin osa joutui leirille rikottuaan jotain absurdeista laeista, jotka ulottuivat mielivaltaisesti käytännössä elämän jokaiselle alueelle. Yleisiä syitä leirituomioon olivat muun muassa:

• sosialistisen omaisuuden anastaminen
• passilain rikkominen
• keinottelu
• huliganismi
• työpaikalta poistuminen
• työpaikalta myöhästyminen
• työpäivien vähimmäismäärän täyttämättä jättäminen

Tuomiot vaihtelivat useimmiten 5 - 25 vuoden välillä, mutta leiristä poispääsy harvoin kuitenkin tarkoitti vapautta, koska kerran tuomittuja koski vielä useat lisäsäädökset ja rangaistukset, vaikka varsinainen leirituomio olikin kärsitty. Kaameinta kuitenkin oli, että hyvin usein kaikki kytkökset entiseen elämään oli revitty riekaleiksi. GPU/NKVD kyllä muisti tuon kirotun sielun rikkomukset ja tuomion, mutta muuten entinen olemassaolo oli pyyhitty pois. Jos joku olisi osoittanut muistavansa, olisi ilmiannon jälkeen melko todennäköisesti ollut edessä leirireissu rikostoveruuden takia. Oleellista on niin ikään, että loppujen lopuksi NKVD ei kiinnittänyt huomiota syyttömyyteen tai syyllisyyteen, vaan puristi tunnustuksen millä keinolla tahansa, kunhan ensin oli tekaissut todisteet. Joidenkin viikkojen unettomuuden ja kiduttamisen jälkeen ihminen tunnustaa mitä tahansa. Eräs karmeimmista asioista oli myös, ettei kukaan ollut turvassa: järjestelmä kääntyi vuorotellen käytännössä kaikkia - lopulta jopa Isä Aurinkoista - vastaan. Todellisuus taipui muodottomaksi byrokratian ja pykälien mössöksi, mutta Potemkinin kulissien takana massaksi taannutetut ihmiset voivat pahoin.

NEP-politiikan luoja, Neuvostoliiton johtohahmoihin kuulunut Nikolai Buharin kirjoitti seuraavasti ennen kuolemaansa vuonna 1938:

"Poistun elämästä. En laske päätäni proletaarisen tapparan edessä, jonka on oltava paitsi säälimätön myös moraaliltaan puhdas. Tunnen avuttomuuten helvetillisen koneen edessä, joka kenties keskiaikaisia menetelmiä käyttäen omaa jättiläismäisen voiman, tuottaa järjestelmällisiä parjauksia, toimii rohkeasti ja varmasti. [...]

Nämä 'ihmeitä tekevät' elimet voivat pyyhkiä tomuksi jokaisen keskuskomiten jäsenen ja jokaisen puolueen jäsenen, ne voivat tehdä heistä pettureita, terroristeja, tuholaisia ja vakoojia. Jos Stalin epäilisi itseään, vahvistus saataisiin hetkessä. [...]

Tietäkää, toverit, että siinä lipussa, jonka te voittosaattueessa kannatte kommunismiin, on pisara myös minun vertani!"

1900-luvun totalitarismissa ihmisyys joutui koetukselle, josta se selvisi erittäin huonosti. On tietysti itsestään selvää, ettei tuolloisia tapahtumia saisi päästää toistumaan. Mielestäni ongelmallisinta on kuitenkin, että totalitaarisiin valtiojärjestelmiin johtaneita kehityskulkuja ei vieläkään ymmärretä tarpeeksi, vaikka nyt on kasvanut jo sukupolvia, jotka eivät tiedä esimerkiksi yllämainituista tapahtumista juuri mitään. Ei ehkä kuitenkaan voi olettaa, että monisyiset taustatekijät avautuvat, jos ei ns. perusfaktatkaan ole tiedossa. Ehkä ongelma onkin siinä, miten käsitellä joukkotuhoa tai teollista kansanmurhaa, kun perinteiset muistinpoliittiset keinot eivät riitä. Miten muistaa sellaista, minkä ei koskaan pitänyt olla mahdollista? Miten käsitellä ja kertoa tapahtumista, joiden kuvailemiseen sanat eivät riitä? Miten päästä yli traumasta, josta ei normaalijärjen mukaan voi selvitä?

Holokausti ja GULAG lonkeroineen ovat sellaisia äärimmäisiä esimerkkejä, mitä ihminen voi toiselle tehdä luomalla jostain ihmisryhmistä 'toiseutta', jolla ei ole oikeutta olla olemassa. Ja onpa jopa sanottu, että kaikkivaltias Jumala kuoli samassa rytäkässä. Juuri sen tähden totalitarismista voi koskaan puhua tai kirjoittaa liikaa. Jokaisen sukupolven on muistettava, mihin ihminen kykenee, kun moraalis-poliittinen arviointikyky pettää. Yksi tärkeä, ellei jopa tärkein, ihmisyyden tukiranka on kaikesta huolimatta juuri muisti. Yksityinen ja kollektiivinen muisti on paras tae, ettei totalitarismi enää koskaan nosta päätään. 

Oman haasteensa arviointikyvyn toimimisen takaaville muistille ja ymmärtämiselle tietysti esittää alituiseen kiihtyvä elämänrytmi ja pinnallisuuden lisääntyminen. Taustoja, syitä ja seurauksia ei enää ole mahdollista pohtia syvällisesti, kun aika kiiruhtaa niin vauhdikkaasti eteenpäin, ettei nykyihmisellä yksinkertaisesti ole varaa (sic!) olla yksin ja käydä aina niin tärkeää merkityksellistä dialogia itsensä kanssa. Toisin sanoen Khronoksen aika on jo kauan sitten jäänyt elämän ajan jalkoihin. Jos pysähtymiseen ja ajattelemiseen olisi enemmän mahdollisuuksia, niin ehkäpä julkisuudessakin meillä jokaisella olisi enemmän jotain oikeasti tärkeää ja pintaa syvempää sanottavaa. Aleksandr Solzhenitsyn onkin todennut, että kiire ja pinnallisuus, nuo nykyajan psyykkiset sairaudet, näkyvät kaikkein parhaiten mediassa. On taisteltava kaikin keinoin sisällyksetöntä sanahelinää vastaan - muuten me ja menneisyytemme hukkuu siihen.  

Epilogi:

"Justice is conscience, not a personal conscience but the conscience of the whole of humanity. Those who clearly recognize the voice of their own conscience usually recognize also the voice of justice."  - Solzhenitsyn