Suunnitelmissa oli kirjoittaa tänne pieni essee Vladimir Nabokovin käyttämästä poshlost-käsitteestä ja siitä johtamastani poliittisen poshlostin käsitteestä. Tekstistä tulee kuitenkin niin pitkä, ettei sitä kannata tänne laittaa, joten postailen muutaman kappaleen esseestä.

Poshlostin joitakin vaikkakaan ei kaikkia piirteitä voisi kuvata esimerkiksi sanoilla halpa, teennäinen, banaali, pöyhkeilevä, huonoa makua osoittava, puolivillainen. Nämä kaikki tuovat kuitenkin mieleen tiettyjä vääriä arvoja, joiden havaitsemiseen ei tarvita erityisempää tarkkanäköisyyttä. Tällaiset sanat pyrkivätkin korvaamaan ilmeistä arvojen luokittelua jonka tiettynä historian aikakautena; mutta se mitä venäläiset tarkoittavat sanalla poshlost on kauniin ajatonta ja niin taitavasti suojaväreillä maalattua, että sen olemassaolo (kirjassa, sielussa, instituutiossa, tuhannessa muussa) jää usein huomaamatta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Näin ollen poshlost on erityistä omahyväistä philistinismiä. Poshlostin käyttämiseen kuuluu Nabokovin mukaan esteettisen arvion lisäksi moraalinen syyte; kyseessä on siis moraalis-esteettinen käsite. Tässä suhteessa poshlost voidaan ymmärtää myös eräänlaiseksi ideologiseksi fasetiksi, jonka kautta ympäröivää maailmaan tarkastellaan. Siihen taipuvainen ei ole idiootti, koska hän tietää, että on olemassa tavoiteltavia syvällisiä ja älyllisiä arvoja. Poshlostin pinnallisuutta voitaisiinkin kuvata sanoilla heppoinen sivistymättömyys.

Nabokov toteaa, että poshlost on erityisen elinvoimaista ja kavalaa, kun valheellisuus ei ole ilmeistä ja kun sen jäljittelemien arvojen katsotaan, oikein tai väärin, kuuluvan taiteen, ajatuksen tai tunteen kaikkein korkeimmalle tasolle. Ne kirjat, joita niin poshlostisti arvostellaan päivälehtien kirjallisuusliitteissä – bestselleri, "liikuttavat, syvälliset ja kauniit" romaanit, "kohottavat ja voimakkaat" teokset, ne juuri tiivistävät Nabokovin mukaan poshlostin sisimmän olemuksen.
 

Tässä mielessä poshlost ja kitsch liittyvät läheisesti toisiinsa. Kitsch on niin sanottua tusinataidetta. Kitsch-tuotteet ovat halpoja, suosittuja massatuotteita, kuten esimerkiksi vaaleanpunaiset muovikukat. Kitschiä ovat koristetavarat ja taideteoksia muistuttavat esineet, joista henkii tekotunteellisuus, imelä koreus ja epäaitous. Kitsch on esimerkiksi lähikaupassa myytävät halvat taulut, ylitsevuotavan sentimentaaliset harlekiini-kirjat, joita myydään lentokentillä ja tunteelliset saippuaoopperat, joita tuotetaan liukuhihnalta. Toisaalta taas kitschkin voidaan ajatella omana taiteenlajinaan, ja onpa esimerkiksi Helsingissä liike Kitsch Helsinki, joka tietoisesti hyödyntää käsitteen erilaisia merkityksiä.

 

Kitsch ja poshlost ovat siis hyvin pitkälti samoja asioita: molemmista puuttuu luovuus ja aitous. Kitsch voidaan ehkä lähinnä määritellä poshlostin realisoitumaksi. Tällöin poshlost olisi enemmän Nabokovinkin kuvaama mielentila ja kitschiä taas tuotteet, joita tällainen mielentila tuottaa. Poshlost ja kitsch molemmat ovat tavallaan 1900-luvun alussa syntyneen massayhteiskunnan ja niin sanotun Massenmensch-ihmistyypin tulosta. Ehkäpä traditionaalisten arvojen ja muuttumattomina pidettyjen "totuuksien" ja ideaalien pirstoutuminen esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa näkyikin eräällä tavalla poshlostissa. Sisältö tuhoutui ja tilalle tuli halpaa pintaa, jonka "massat" ottivat omakseen. Nabokov lisää vielä mielenkiintoisesti, että propaganda ei voisi olla olemassa ilman poshlostin runsasta tarjontaa ja tarvetta.

 

Poliittinen poshlost liittyy läheisesti massayhteiskunnan syntyyn, ja aloitankin käsitteen tarkastelun Hannah Arendtin massayhteiskunnan kritiikistä. Arendtin käsitys politiikasta perustuu julkiseen tilaan, jossa ihmisten moninaisuus, pluraliteetti, voi tulla esiin. Julkisessa tilassa ihmisten erilaiset näkemykset ja lähtökohdat kohtaavat toisensa, jolloin syntyy yhteinen poliittinen tila, joka saa voimansa ja oikeutuksensa nimenomaan siitä, että kukaan ihminen ei ole täysin samanlainen kuin toinen.

 

Arendtin mukaan ihmisillä on erilaisia paikkoja yhteisessä maailmassa. Jokainen sijaitsee maailmassa eri tavoin kuin kaikki muut ihmiset, eikä kahta identtistä positiota ole olemassa, vaikka tuossa tilassa ihmiset ovatkin ihmisinä samanarvoisia. Muiden nähtävänä kaikki kuulevat ja näkevät asiat eri asemista, ja tässä juuri on julkisen elämän merkitys. Arendtista maailman todellisuus voi näyttäytyä aidosti ja luotettavasti ainoastaan, kun useat katsojat voivat nähdä yhteiset asiat monesta eri näkökulmasta, ilman että noiden asioiden identiteetti muuttuu. Nähtävä asia taas pysyy muuttumattomana, jos katsomaan kokoontuneet tietävät näkevänsä saman asian täydessä erilaisuudessaan. Yhteistä todellisuutta maailmassa ei siis takaa ihmisten "yhteinen luonto", vaan saman kohteen kanssa tekemisissä olevien positioiden eroavuus ja näkökulmien moninaisuus. Max Weberin sanoin kyse on todellisuuden aspekteista, perspektiiveistä.

 

Mitä sitten olisi poliittinen poshlost? Poshlost mielentilana oletettavasti näkyy ennen kaikkea ihmisen toiminnassa, joten mielestäni ilmiötä voisi lähestyä poliittisen arviointikyvyn käsitteen avulla. Tällöin poliittinen poshlost tarkoittaisi poliittisen arviointikyvyn osittaista sumenemista tai häviämistä kokonaan. Ihminen ei siis ensinnäkään kykene ajattelemaan, mistä oikeastaan on kyse ja mitä oikeastaan ollaan juuri nyt tekemässä. Sen seurauksena vallassa olevat tai tarjotut arvot, normit ja tulkinnat todellisuudesta otetaan annettuina ilman minkäänlaista kriittistä arviointia.

 

Poliittisessa poshlostissa ideologia – esimerkiksi Nikolai Gogolinkin kertomuksissaan usein käyttämä patriotismi – tai jokin muu dogmaattisena pidetty rakennelma sumentaa ihmisen arviointikyvyn, jolloin yksilöistä muodostuu massa. Ja kuten tiedetään, massaa on aina helpompi pyrkiä muokkaamaan kuin itsenäiseen kriittiseen ajatteluun luottavia yksilöitä. Ylipäätään annettuna otettu muuttumattomaksi totuudeksi väitetty konstruktio luo poliittista poshlostia. Jos vaikkapa voimassa oleva laki tai yleinen tapa ymmärretään ylimmäksi moraaliseksi ja poliittiseksi ohjenuoraksi, jota on AINA noudatettava, tulokset voivat olla katastrofaaliset. Niin sanotuissa demokraattisissa sivistysvaltioissa ongelma ei ehkä näyttäydy tarpeeksi selvästi, mutta esimerkiksi Adolf Eichmannin tapaus valaisee hyvin, mihin poliittinen poshlost voi johtaa.