Rinta tyhjänä,

mustana ja kuolleena,

väkevien suonien elämänvoima

loppuunvuotaneena

lepää maa

elämän murhaamana.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Taivaita kiertää suuri nyyhkytys

ja murhe valuu tummina puroina

äsken kukkivilla kummuilla.

Mykkä tuska puhuu vesiltä ja vuorilta

ja järvet katsovat kuin sammuneet silmät

kuoleman kaameita töitä.

 

Metsistä nousee lahonnut lemu,

ja suot ovat kuin mätäneviä ruumiita täynnä.

Nukkuvien talojen ympärillä

kiertää hiipiviä askeleita,

ja koirat ulvovat.

Sisällä vapisevat ihmiset

ja itkevät unissaan

selittämättömän kauhun kahleissa.

 

Kiitävien pilvien lomasta

leimahtaa värisevä tähti

sysimustaan pimeyteen!

 

****************

Katri Valan runo kuvaa aika hyvin viime päivien tunnelmia, vaikka tragediassa eivät läheiseni varsinaisesti olleetkaan missään roolissa. Silti pistää mietityttämään, onko meidän kaikkien yhteinen merkitsijä - ihmisyys - tullut niin tyhjäksi, ettei se enää oikeastaan merkitse mitään. Toivoa sopii, että tuo leimahtava tähti ei ole kansoja kukistava "sarastuksen poika", vaan se toinen valontuoja.