Eilen tuli postissa Paulo Coelhon Zahir, jonka sitten luinkin samantien. Tosi mielenkiintoinen kirja rakkaudesta ja elämästä yleensä. Se pisti kyllä miettimään omaa suhtautumista omiin unelmiin ja tavoitteisiin sekä elämään. Erityisesti kiinnostavaa oli Coelhon pohdinnat omista valinnoista ja niihin sitoutumisesta. Jatkan tästä torkkujen jälkeen.

Torkuin sitten vähän pidempään...Kävin äsken lenkillä ja polveen vihloi taas ihan pirusti. Oma diagnoosini on, että siellä on kierukkavamma. Täytyy siis raahautua lääkäriin ensi viikolla ja kuvauttaa polvi. Tympeää.

Mutta jatkanpa vähän siitä Zahirista vielä. Vaikka se on periaatteessa kirja rakkaudesta, niin taustalla on paljon alluusioita eksistentalismiin ja jopa panteismiin. Eksistentialismin mukaan ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa itse ja on toisaalta siihen myös pakotettu. Toisin sanoen ihminen on vapauteen pakotettu olento, ihmisen on valittava itse olemuksensa ja arvonsa. Sartre korosti äärimmäisyyksiin asti ihmisen vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, joten kukaan ei ole asettamassa arvoja tai päämääriä elämälle. Tämä jää ihmisen tehtäväksi. Ihminen luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti, mutta on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan. On itsepetosta ajatella, ettei omaa suhtautumistaan mihin tahansa voi muuttaa. Periaatteessa tästä on kyse Coelhon Zahirissakin (ja kenties vielä enemmän Alkemistissa): ihmisen elämä on täynnä valintoja, jokaisen on löydettävä oma elämän tiensä ja ymmärrettävä rakkauden merkitys.

Coelhon maailmassa sen sijaan jumala on olemassa, mutta mun mielestäni se ei ole perinteinen transsendentti jumala, joka tavataan vaikkapa kristinuskossa. Coelho kirjoitti Zahirissa luonnosta jumalana vähän samaan tyyliin kuin Spinoza tuumaili panteismissaan. Panteismin mukaan Jumala ei ole persoonallinen eikä transsendenttinen, vaan panteismissä kaikki on jumaluutta eli jumala ja kaikki ovat identtiset. Spinoza puolestaan oli sitä mieltä, että jumala on luonto ja ihmisen tarkoitus on jumalan, siis luonnon (=olemassaolonsa ja itsensä) ymmärtäminen. Zahirissa jumala voisi olla myös rakkaus, koska niin pontevasti Coelho sitä ylistää elämää ylläpitävänä ja merkityksellistävänä voimana. Tai ehkä jumala onkin rakkauden ja luonnon yhdistelmä. Tai toisaalta, jos jumala on kaikki, niin silloinhan se (hän?) on myös rakkaus ja luonto. Meninköhän jo liian pitkälle? Taisin mennä. Aika mainio, lämmin ja ajatuksia herättävä kirja joka tapauksessa.

Ai hitto, taas vihlaisi polvea. Kyllä ketuttaa; tämä on vielä se aikaisemmin leikattu polvi, joka on muutenkin heikompi kuin oikean jalan polvi. Raaka peli ranualla.