Nivalalainen Martti Linna oli lestadiolainen kansandemokraatti. Sodan jälkeen SKDL herätti yleisesti jonkin verran sympatioita lestadiolaisten joukossa, vaikka virallisesti "jumalatonta" sosialismia ei hyväksytty. Nuorempanakaan IKL-meininki ei Linnaa kiinnostanut, ja jo sota-aikana esimiehet tuumivat, että suojeluskunnassakin mukana ollut uskovainenhan puhui kuin kommunisti. Vuonna 1958 Linna valittiin SKDL:n kansanedustajaksi. Hän nousi pian erityisasemaan muun muassa Hertta Kuusisen tukemana.

Äänestäjien suosiosta huolimatta lestadiolaisliikkeen vanhimmat eivät hyväksyneet Linnan poliittista suuntausta. Usein vaalitilaisuuksiin lähetettiin iskuryhmiä tenttaamaan "kerettiläistä". Osa näistä tiukoista taivuttelukokouksista kesti aamuyöhön asti. Myöhemmin Linna erosi SRK:sta ja liittyi elämänsanalaisiin. Myös SKDL:n kanssa tuli välirikko 1960-luvun lopulla, kun Linna erosi puolueesta sen tuettua Kekkosta. Repeämä johti lopulta siihen, ettei hän enää pystynyt uusimaan kansanedustajapaikkaansa.

Toinen, traagisempi esimerkki radikaalista erilaisuudesta on pasifisti Arndt Pekurinen. Pekurinen ei hyväksynyt lainkaan väkivaltaa tai armeijaa hyödyttävää työtä. Pekurisen motto oli, että ihmisiä on turha teurastaa, koska niitä ei syödä. Siviilipalvelusta hän kyllä olisi ollut valmis suorittamaan. Vakaumuksesta tietysti tuli ongelmia 1920- ja 30-luvun yltiöisänmaallisen oikeiston kanssa, ja Pekurinen muilutettiin ja vangittiin useaan otteeseen. Aikanaan muun muassa Albert Einstein allekirjoitti vetoomuksen Pekurisen puolesta.

Talvisota oli Arndt Pekuriselle lopun alkua. Hän kuitenkin piti kiinni vakaumuksestaan, ja kuritushuonettahan siitä seurasi. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Pekurinen pääsi ehdonalaiseen, mutta määrättiin rintamalle ilman aseellista koulutusta. Kieltäytyminen johti siihen, että eräs tuleva Mannerheim-ristin ritari määräsi suomalaisen rauhanaatteen johtohahmon teloitettavaksi. Ensimmäiset tehtävään käsketyt eivät suostuneet, joten otteita jouduttiin koventamaan ennen kuin toimeenpanija löytyi. Pekurisen tarina päättyi jäiseen kuoppaan marraskuussa 1941.

Valtio ja armeija saivat haluamansa esimerkin, miten tarpeeksi poikkeavia voidaan käsitellä. Myöhemmin tapauksen tutkimukset keskeytettiin, eikä ruumista olisi tahdottu luovuttaa omaisille. Sota-aika ei itse asiassa aiheuttanut suurta muutosta Pekurisen tilanteeseen, sillä jo rauhanaikana perheellistä miestä vietiin armotta linnasta linnaan. Pekurisen elämä osoittaa, miten laki ja moraali eivät aina kulje käsi kädessä.

Yhdessä tapaukset kuvaavat hyvin sitä voimaa, jolla mikä tahansa järjestelmä tai yhteisö voi kääntyä niiden olemassaolon perustuksia tavalla tai toisella kyseenalaistavaa tahoa vastaan. Tiivis yhteisö on toki usein turvallinen ja toimiva, mutta on myös oltava kriittinen sen suhteen, miten terävillä työkaluilla meitä ja muita erotellaan.

(Ajankuva Maaselkä-lehdessä 27. 11. 2008)

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aika ja kontingenssi – politiikan ja pelin yhteisen nimittäjät

Aika on niin politiikan kuin pelinkin kannalta eräs oleellisimmista seikoista. Molemmat tapahtuvat ajassa ja molemmissa ajalla voidaan pelata eli kumpikaan ei tunne ikuisuutta. Molemmissa tehdään siirtoja ja harhautetaan vastustajia olosuhteissa, jotka voidaan palauttaa yhteiseen nimittäjään eli aikaan, jota ei koskaan ole tarpeeksi. Politiikan temporaalisuuden paradigmaattisessa esimerkissä, parlamentarismissa, vaalit tulevat väistämättä eteen neljän vuoden välein, ja yhtä väistämättömästi tuomarin pilli päättää pelin, kun aika on täysi. Niin poliitikon kuin pelaajankin on siis kyettävä hahmottamaan ratkaisuilleen 'oikea' aika, paikka ja tapa.

Pelin aika ja aika pelissä on hahmotettavissa erikseen: kronologisesti mitattuna peli kestää absoluuttisesti vaikkapa sen 60 tai 90 minuuttia, kun taas pelin sisäinen aika kiihtyy jatkuvasti pelinopeuden kasvaessa. Pelaaminen tapahtuu siis aina ajassa, mutta myös ajan välityksellä. Pelin aikaa voidaan ajatella lineaarisesti, mutta pelaajan läsnäolo pelissä tuo katkoksia aikaan pelissä, esimerkiksi jalkapallossa aiheutetut pelikatkot kuluttavat aikaa, vaikka pelin sisäinen aika onkin pysähdyksissä – ja tuomarin antamaa lisäaikaahan puolestaan on aina liikaa tai liian vähän. Vastaavasti pelaaminen voidaan tarvittaessa jäädyttää, mikäli aikaa halutaan 'kuluttaa'.

Tähän liittyy oleellisesti myös toinen peliä ja politiikkaa yhdistävä tekijä eli kontingenssi. Se viittaa epävarmuuteen, joka johtuu satunnaisuuden läsnäolosta. Molemmissa ilmiöissä on runsaasti yksittäisiä tapahtumia, jotka ovat kontingentteja eli ne voivat joko tapahtua tai olla tapahtumatta. Pelissä on harhasyöttöjä ja reboundeja, kimmokkeita ja katkenneita mailoja, irronneita nurmitupsuja sekä törröttäviä laitaelementtejä epäpuhtaista osumista, loukkaantumisista ja "päivän kunnosta" puhumattakaan.

Samalla tavoin ihmisten välisessä maailmassa (eli politiikassa) on niin monenlaisia ja -tahoisia muuttujia, ettei esimerkiksi vaalien tulosta voi koskaan ennustaa absoluuttisen varmasti. Pienemmässä mittakaavassakaan ei yksittäisten, yksilöllisten päätösten kaikkia seurauksia voi koskaan täysin varmasti tietää. Toisin sanoen pelin politiikka ja politiikan peli perustuvat analogiseen asetelmaan, että molemmissa on tehtävä ratkaisuja, joiden tulokset ovat aina enemmän tai vähemmän hämärän peitossa, vaikka harjaantunut pelisilmä hahmottaisikin erilaisia ratkaisumalleja ja vaihtoehtoisia seurauksia.

Kohti epävarmuuden kesyttämistä

Otan tässä esille Kari Palosen politiikkateoriasta policy-ulottuvuuden. Policy viittaa ennalta laadittuun menettelytapaan, linjaukseen, projektiin tai doktriiniin, esimerkiksi talouspolitiikka, Paasikivi-Kekkosen linja tai puolueohjelma. Se on näin ollen aina jossain määrin normatiivinen ja teleologinen ohje, miten jonkin asian suhteen menetellään. Policyn tulevaisuusorientaatioon sisältyy myös, että linjauksen tuloksellisuutta arvioidaan lopputuloksen lisäksi myös sen itsensä toteutumiseen nähden.

Näin ollen policy on politiikan konkreettinen substanssi, jolla on mahdollista käsitellä joskus hyvinkin vähissä olevaa aikaa. Toisin sanoen se koostuu toimintojen, toimenpiteiden sekä siirtojen koordinoinnista suhteellisen yhtenäiseksi linjaukseksi, jonka avulla eteen tuleviin tilanteisiin ja kysymyksiin voidaan suhtautua. Policy voi olla hyvinkin tiivis ja koherentti paketti tai vaihtoehtoisesti löyhästi yhteennivottu hahmotelma.

Taustalla joka tapauksessa on ajatus, että tällaisella linjauksella tai ohjelmalla joskus kaoottisiinkin olosuhteisiin on tarpeen luoda järjestystä ja toimintamalleja, koska puhtaalla improvisaatiolla ilman ennustettavuutta tuloksia saavutetaan liian sattumanvaraisesti tai tällainen toiminta vie liian kauan aikaa. Policy on siis instrumentti, jolla sen vaikutusalueeseen kuuluvien ihmisten toimintaa koordinoidaan.

Taitava poliitikko kuitenkin osaa soveltaa linjausta tapauskohtaisesti tai tarvittaessa irtautua siitä kokonaan. Hän pystyy näkemään oikean ajan ja paikan improvisaatiolle esimerkiksi silloin, kun vastustaja luulee kykenevänsä ennustamaan seuraavan siirron tai silloin, kun valittu ohjelma ei selvästikään toimi. Yllätyksellisyyttä voidaan tarvita myös uusien eduskuntapaikkojen hankkimiseen tai kilpailijoiden pudottamiseen; tapaus Tony Halme on valaiseva esimerkki tästä. Oleellista kuitenkin on, että ilman policya joskus dramaattisiakin poikkeamia ei voi olla olemassa.

Pelikirjalla kontingenssin kimppuun

Temporaalisen tiivistymisen takia eli pelinopeuden kasvaessa ratkaisuihin käytettävä aikamäärä pienenee radikaalisti. Näin ollen pelikirjaa voidaan perustella jo pelkästään nykypallopelien kehityksellä. Hieman kärjistäen sanoen pelaamalla vapaasti leikkien ja improvisoiden muutamien vahvojen yksilöiden kantamana ei siis enää voi menestyä, vaan joukkueen pelaajilla on oltava selkäytimessään harjoiteltujen ratkaisumallien pankki, joka aktivoituu aina tilanteiden mukaan. Pelikirja on siis vastaus ajan kiihtymiseen pelissä, ilman sitä pelaaja ei 'ehdi'. Täten pelikirja on aina myös aikastrateginen ja -taktinen dokumentti.

Pelikirja ja policy ovat tässä suhteessa täysin analogisia: molemmat jäsentävät ja koordinoivat toimintaa, jotta ajan vähyyden ja epävarmuuden kanssa tultaisiin paremmin toimeen. Molemmat ovat strategisia toimintalinjauksia, mutta voivat sisältää hyvinkin yksityiskohtaisia taktisia nuotituksia, miten tavoitteeseen aiotaan päästä. Strategian tasolla kyse onkin ontologisen tason asiasta: pelikirja kertoo, mitä joukkue on ja mikä on sen raison d'être. Joukkueen maailma rakentuu pelikirjan ympärille, se luo pelillisesti 'meidät'. Se konstituoi kosmoksen, jonka sisällä sekä valmentaja että pelaajat operoivat. Ulkopuolella puolestaan on jäsentymätön kaaos, kontrolloimaton tila ilman rakennetta ja muotoa.

Taktiikan tasolla taas kyse on pelikirjan toteuttamisesta eli sen onttisesta ulottuvuudesta, jota on työstetty ensin valmentajien mielessä ja sen jälkeen dokumentoitu paperille sekä (toivottavasti) hahmotettu muilla audiovisuaalisilla välineillä. Harjoituttamisen tuloksena pelaajien on sisäistettävä joukkueen pelitapa eli miten 'me' ratkaisemme kohtaamamme tilanteet. Kun tilaa ja aikaa on vähän, esimerkiksi puolustajan ja hyökkääjän on tiedettävä, miten peliä milloinkin avataan: nopealla syötöllä keskelle ja sieltä laitaan, hidastettuna, pitkänä vai kenties poikittain toiselle puolustajalle.

Hyökkäysalueella puolestaan pelaajien on tiedettävä, mitkä ovat ne vaihtoehdot, joilla joukkue pyrkii luomaan laadukkaita maalintekopaikkoja. Joukkueen on sisäistettävä, miten 'me' teemme peliä. Myös erikoistilanteet, karvaaminen ja muu puolustaminen yksilönä ja joukkueena on oltava jokaisella pelaajalla intuitiivisesti hallussa. Niin puolustus- kuin hyökkäysvaiheessa on niin ikään tiedettävä, miten pelin virtaukseen tulee suhtautua, esimerkiksi rohkean aloitteellisesti eli proaktiivisesti vai passiivisemmin reaktiivisesti. 

Pelikirja liittyy olennaisesti ajan (ja sitä kautta myös tilan) rytmittämiseen pelissä. Toisin sanoen myös ajalla on osattava pelata. Käytännössä ajalla pelaaminen tässä suhteessa tarkoittaa esimerkiksi vastustajalle luotavan paineen intensiivisyyttä. Toimiva, aktiivinen prässi vie vastustajalta tilan ja ajan, sekä vastaavasti lisää mahdollisuuksia toteuttaa omaa pelisuunnitelmaa. Rytmitys on kuitenkin avainasia: pyritäänkö lähes mahdottomaan 60 tai 90 minuutin totaalipaineeseen vai lyhyempiin tilannesidonnaisiin aktiivijaksoihin, joiden tehokkuus taataan välissä olevilla passiivisemmilla osioilla?    

Valmentajan, pelikirjan ja pelaajan kolmiyhteys

Pelikirja on valmentajan kokemustilansa pohjalta luoma odotushorisontti, miten joukkueen tulee hyödyntää pelin tila-aika, mutta samalla osana ilmiötä nimeltä peli se on pelin väline. Pelikirja on valmentajan käsikirjoitus, mutta sen on sallittava myös pelaajan improvisaatio onttisen toteutuksen tasolla. Peli siis asettaa vaatimuksensa niin pelaajalle, valmentajalle kuin pelikirjallekin.

Vaikka pelikirjan luominen, harjoituttaminen sekä kehittäminen ovatkin valmentajan vastuulla, myös pelaajan on kannettava oma kortensa kekoon. Pelistä ei koskaan voi täysin häivyttää satunnaisuutta, vaan siinä on aina valtava määrä erilaisia epävarmuustekijöitä. Pelikirjan ja kontingenssin synnyttämä kitka on kuitenkin juuri se katalyytti, joka synnyttää huippupelaajia. Tällainen pelaaja tiedostaa, että peli on luonnostaan täynnä satunnaisuutta, mutta vasta epävarmuudella pelaamisen hallitseminen erottelee jyvät akanoista.

Eli kokemustila ja odotushorisontti ovat jatkuvassa dialektisessa suhteessa toisiinsa: hyvän pelikirjan luoma esiymmärrys muokkautuu ymmärtämisen edetessä, yleensä jo jokaisen yksittäisen tilanteen onnistuneen tai epäonnistuneen ratkaisemisen tuloksena. Tällä tavoin lisääntyvän kokemuksen ajan ja tilan vähyydestä sekä sattumanvaraisuudesta tulisi kehittää pelaajan toimintahorisonttia ymmärtämään pelin luonnetta syvällisemmin.

Naiseksi ei synnytä, vaan tullaan

Kirjan keskeisin teesi kiteytyy tunnettuun sitaattiin, että naiseksi ei synnytä, vaan naiseksi tullaan. Nainen on siis jotain, joksi täytyy tulla, sitä ei olla automaattisesti. Biologinen, psykologinen tai taloudellinen kohtalo ei määrää ihmisnaaraan yhteiskunnassa omaksumaa hahmoa, vaan koko poliittis-kulttuurinen ilmapiiri muovaa sen uroksen ja kastraatin välisen ”tuotteen”, jota sanotaan naiseksi. Näin ollen nainen on aina Toinen suhteessa mieheen. De Beauvoirille mies on itsestäänselvyys, mies ei tarvitse sen kummempaa määrittelyä. Samalla mies on lähtökohta, johon naista verrataan. Miehuus on olemisen perusmuoto, josta poikkeaminen on (usein negatiivista) toiseutta.

Simone de Beauvoir kuuluu jälkimoderniin intellektuaaliseen perinteeseen, jossa merkitsijän ja merkityn suhdetta ei enää pidetä millään tasolla itsestään selvänä. Näin ollen kyseenalaistuu myös ihmisen biologisen sukupuolen (sex) ja sukupuolisen identiteetin (gender) suhde. Hieman kärjistäen voi siis todeta, että de Beauvoirin ihmisnaaraaksi kutsuma lapsi ei automaattisesti kasva naiseksi, vaan löytää kodin, koulun ja muiden merkityksellisten yhteisöjen avulla roolit, joihin naisen on tarkoitus identifioitua. Miehen kohdalla tilanne on periaatteessa vastaavanlainen, mutta jo fyysis-biologisten tekijöiden tähden naisen kohtalo on huomattavasti mutkikkaampi.

Perinteisesti nainen on ollut lasten kanssa kotona miehen hankkiessa perheelle elannon. Samalla kodista tulee naisen valtakunta, jota hän hallitsee, kun mies toteuttaa unelmiaan ja toiminnallaan ylittää välittömien tarpeiden maailman. Mies on itsenäinen, vapaa subjekti, kun taas nainen on sidottu kotiin ja sen välittömien tarpeiden tyydyttämiseen. Nainen on kahlittu immanenssiin, kun taas miehen on mahdollista kurottaa kohti transsendenssia. Oleellista tässä on, että tällöin pääasiassa miehet määrittelevät olemassaolon ehdot. Näin miehuus ja naiseus rakentuvat nimenomaan miesten käsitysten pohjalta, jolloin – kuten todettua – miehestä on tullut olemisen ideaali ja naisesta epänormaaliutta. Naisen alempiarvoinen Toiseus on kuitenkin pitkällisen historiallisen kehityksen tulos.

De Beauvoirin feministisen historiantulkinnan mukaan patriarkaatin voitto ei perustunut sattumaan, vaan siihen, että biologiset etuoikeudet ovat antaneet miehille mahdollisuuden esiintyä riippumattomina yksilöinä. Esimerkiksi Ranskan porvarillinen vallankumous ei kuitenkaan muuttanut naisen asemaa merkittävästi. Nainen oli edelleen sidottu kotiin ja sen hoitoon, johon heidät suljettiin hyvien tapojen rituaalilla, joka esti kaikki itsenäisyyden yritykset. Nainen vapautettiin kaikista raskaista tehtävistä ja suurista huolista, mutta samalla hänet vapautettiin vastuusta. De Beauvoirin mukaan porvariston nainen piti kiinni kahleistaan, koska hän piti niiden mukanaan tuomista eduista. Vaikka osallistuessaan tuotantoelämään nainen sai takaisin taloudellisen merkityksensä, hän oli silti alisteisessa asemassa, koska perinnäinen alistuneisuus ja tottelevaisuus, solidaarisuuden ja kollektiivisen tietoisuuden puute tekevät hänet impotentiksi avautuvien uusien mahdollisuuksien edessä.

Hän kritisoi myös kristinuskoa sen aborttikäsityksistä, koska perinteinen kristinuskon moraali on sitonut naisen lähestulkoon yksinomaan suvunjatkamisen palvelukseen. Näistä seuraava tärkeä päätelmä onkin, että naisen asema on parantunut kahden tekijän yhteisvaikutuksesta: aktiivisesta osallistumisesta tuotantoelämään sekä suvunjatkamisen pakosta vapautumisesta, jolloin naisen kulttuuris-poliittisen statuksen oli väkisinkin muututtava.

De Beauvoirin loppupäätelmä on, että naisella on oltava vapaus päättää itse omasta kehostaan sekä siitä, minkälaisia identiteettejä hän itselleen rakentaa. Kodinhoitoon ja perheeseen keskittymisen on oltava oma valinta, ei esimerkiksi biologian sanelema pakko. Myös avioliiton on hänen mukaansa oltava kahden vapaan ihmisen liitto, ei esimerkiksi yhteisön moraalisen paineen tulos. Eksistentialistina de Beauvoir korostaakin vapauden käsitettä: ihminen on alkujaan vapauteen tuomittu, ja hänen on pystyttävä kantamaan tuo taakka ja ottamaan vastuu ratkaisuistaan. Ilman vapautta ei ole vastuuta, valinnanvapaus luo vastuuta itsestä ja ympäristöstä.

Naiseuden paikat: objekti, attribuutti ja predikatiivi?

Simone de Beauvoirin tapa kirjoittaa on poleeminen. Hän kärjistää tarkoituksellisesti herättääkseen reaktioita niin puolesta kuin vastaan. Toisen sukupuolen julkaisun jälkeisessä maailmassa sukupuolten välisestä tasa-arvosta on vähitellen tullut banaali hokema, eikä teos välttämättä herätä samanlaisia intohimoja kuin 1950-luvulla. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) teoksella on paljon annettavaa nykyäänkin.

Naisen tasa-arvoa ja vapautta estävästä kivikatosta on tullut lasikatto, jonka havaitseminen ei kenties ole yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Mielestäni Simone de Beauvoirin ajatusten avulla onkin mahdollista havainnollistaa myös 2000-luvun naisen mahdollisuuksien horisonttia eli vallitsevan kulttuurin luomaa naiseutta sekä sen naiselle tarjoamia mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Kyse on siis 2000-luvun naiseuden ideaalista ja sen seurauksista – eli siitä, minkälaisia subjektipositioita ”ihmisnaaraalle” on tarjolla.

Jos miehenä oleminen on olemassaolon perusmuoto, niin tästä seuraa, että naiseuden suhde olemiseen on ainoastaan täydentävä. Lingvistiikan käsittein ilmaistuna mies on subjekti ja nainen objekti, predikatiivi tai attribuutti. Nainen ei siis ole olemassa itsenäisesti, vaan aina olemisen lisänä tai toiminnan kohteena. Vaikka esimerkiksi attribuutti voidaan nähdä substanssin välttämättömänä määrittelijänä, niin se ei silti itse omaa, erityistä substanssia. Tästä niin sanotusta objektiudesta seuraa, että miehuus on aktiivista toimijuutta, kun taas naiseus on passiivista odottamista ja vastaanottamista, lisänä olemista. ’Yksilöydestä’ ja ylipäätään todellisuudesta tulee täten miehuuden kautta tuotettua. Väitän Sylvia Plathia mukaillen, että nainen elää osittain tällaisen lasikellon alla myös armon vuonna 2008.

Takaisin luontoon – minä Tarzan, sinä Jane!

Väitettä voidaan havainnollistaa vaikkapa alkuvuodesta esillä olleella debatilla, joka sai alkunsa eduskunnassa tapahtuneesta seksuaalisesta häirinnästä. Esimerkiksi YLE uutisoi 24. tammikuuta, että eduskunnan teettämän tutkimuksen mukaan noin kolmasosa eduskunnan naispuolisista työntekijöistä on kokenut seksuaalista häirintää työpaikallaan. 40 prosentissa tapauksista ahdistelijaksi mainitaan kansanedustaja. Naispuolisista vastaajista joka kolmas (yhteensä kaikilta osastoilta) oli joutunut kuulemaan asiaankuulumatonta kommentointia, joka seitsemännen fyysistä koskemattomuutta oli rikottu.

Miestyöntekijöistä seksuaalisesta häirinnästä valitti vain ”häviävän pieni” osa. Tutkimuksessa todetaankin, että miehet ovat kaikin puolin tyytyväisempiä tasa-arvon toteutumisesta eduskunnan eri yksiköissä. Lopuksi todettiin, että eduskunta tasa-arvoasenneilmapiirinsä puolesta melko tyypillinen suomalainen työpaikka. Myöhemmin osa uutisoinnin yhteydessä nimetyistä mieskansanedustajista on nostanut kanteen kunnianloukkauksesta.

Pian keskustelu kääntyikin siihen, että miten tiettyjen henkilöiden kunniaa on mahdollisesti loukattu uutisoinnin yhteydessä. Itse asia jäi kuin vaivihkaa taka-alalle. Naisten valitukset kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä pyrittiin usein kääntämään ylireagoinniksi, muutamien miesten huomiosta kateellisten ”vanhojen piikojen kitinäksi” tai että syy oli ahdistellun oma, koska hän oli pukeutunut provosoivasti. Tällä tavoin syntyy vaikutelma, että asiaa on liioiteltu, koska kyse on pohjimmiltaan koskemattomien naaraiden katkeruudesta tappiolle joutumisesta kamppailussa alfaurosten huomiosta.

On siis palattu biologiseen determinismiin, jossa ihmiset toimivat ainoastaan vaistojensa ja viettiensä ohjaamana. Esimerkiksi entinen kansanedustaja Kalervo Kummola totesi Aamulehden blogissaan, että ”johonkin se katsekin on pantava, jos samaan hissiin hyppää naisedustaja tai avustaja rinnat törröllään ja kolme ylintä nappia auki. Jos katse hakee alimman napin kohtaa, on ahdistelija, jos ei, on outo ihminen joka ei huomaa mitään.” Näin ollen oletetaan, että miehen on tuijotettava kuola suupielistä valuen naisten rintoja, ja nainen puolestaan vain nauttii saamastaan huomiosta. Hänenhän täytyy olla vain ja ainoastaan otettu, että maskuliinisen vallan edustaja kohdistaa katseensa tai kosketuksensa juuri häneen!

Erityisen traagista on, että monien yllä mainittujen kommenttien esittäjä oli nimenomaan nainen. Tämä implikoi, että osa naisista hyväksyy ainoastaan toisen sukupuolen määrittelemän tasa-arvon, joka on hyvin pitkälti perustunut traditionaalisista yhteisöistä peräisin olevaan näkemykseen, että miehille ja naisille on olemassa luonnolliset paikkansa elämän eri osa-alueilla. Hieman kärjistäen miehet siis toimivat ja tekevät päätöksiä toteuttaen itseään, kun taas naisten pitää olla viehättäviä ja seksikkäitä, jotta he onnistuisivat houkuttelemaan tällaisen luomakunnan kruunun luokseen. Naiseuden määrittyessä miehuutta voimakkaammin (miesten tuottaman) seksuaalisuuden kautta myös esimerkiksi vääjäämätön vanheneminen ja ihmiskehon rapistuminen näyttäytyy huomattavasti ongelmallisempana kuin itse asiassa olisi tarpeen. Äärimmäisessä tapauksessa jopa koko feminiininen minuus määrittyy maskuliinisten vaatimusten kautta.

Lopuksi: kenen subjektiivinen kokemus tasa-arvo on?

Ahdistelun ja tahdikkaan flirtin erottaminen voi kuitenkin olla vaikeaa, koska kyse on aina subjektiivisesta kokemuksesta; mikä toiselle on flirttiä, voi olla toiselle erittäin epämiellyttävä tilanne. Keskiössä on siis subjektiivisuus. Käsite tarkoittaa ihmisen omakohtaista kokemusta tai näkemystä, joka nousee aina yksilön omasta tietoisuudesta. Näin ollen kukaan ei voi väittää tietävänsä absoluuttisella varmuudella, minkä toinen kokee ahdistavaksi ja minkä ei. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta tai ihmeellistä; siinä sen sijaan saattaa olla, että myös tasa-arvo on subjektiivinen kokemus.

Jos ja kun esimerkiksi tasa-arvoa määritellään ainoastaan miesten näkemysten kautta, asetelma ei muutu: mies on edelleen subjekti ja nainen objekti. Nainen ottaa vastaan maskuliinisesti tuotetun tasa-arvon, joka erittäin usein ainakin tähän asti on käsittänyt miehen subjektiksi ja varannut naiselle kohteen tai lisän roolin. Yllämainittu miesten suuri tyytyväisyys tasa-arvon toteutumiseen viittaa juuri tähän ilmiöön.

Tällaisessa tasa-arvossa naiseus on edelleen ainoastaan attribuutti maskuliiniseen ontologiaan: esimerkiksi termi naiskiintiö sisältää olettamuksen, että naiseus on poikkeama normista ja tarvitsee siksi oman kiintiönsä. Naisen on kuitenkin edelleen todistettava naiseuden yhteensopivuutta pätevyyden kanssa; hänen on siis ylitettävä sekä naiseutensa että kiintiönsä. Samalla pysytään edelleen paradigmassa, jossa sukupuoli määrittää kuulumisen johonkin esimerkiksi pätevyyden sijaan. Tätä taustaa vasten esimerkiksi naispresidenttiys symboloi erään lasikaton rikkoutumista osoittamalla, että myös naisen on mahdollista tulla valituksi korkeimpaan poliittiseen virkaan, ainakin Suomessa.

Tasa-arvon täytyy kuitenkin olla sellaista, joka sallii erilaisuuden myös toisinpäin. Miehuus ei saa olla kiveenhakattua maskuliinisuutta, vaan erilaisuuden olemassaolo on hyväksyttävä myös sen suhteen. Sukupuolinen neutraaliuskaan ei kuitenkaan voi olla lähtökohtana, koska se ei koskaan täysin vastaa todellisuutta. Naiseutta tai miehuutta ei koskaan voi redusoida pelkästään biologisiin tekijöihinsä – vaikka se onkin varsin yleisesti käytetty poliittinen konstruktio, joka luonnollisesti palvelee miessukupuolen tavoitteita. Sukupuoli (sekä sex että gender) erottamattomana osana ihmisyyttä on itsestäänselvyys, josta ei kuitenkaan saa tulla vankilaa. Sukupuolinen neutraalius on harvoin tasa-arvoa, ja siksi sukupuolten välisiä eroja ei myöskään saa häivyttää.

Tarvitaan siis kolmas lähestymistapa, joka ei ole lähtöisin tietyn erityisen ryhmän intresseistä tai neutraloinnista. Jos tasa-arvo – tai mikä tahansa kulttuuris-poliittinen käsite – on viime kädessä subjektiivinen, niin sen määrittelemiseen mahdollisimman tasa-arvoisesti tarvitaan näkökulma, joka voi kattaa mahdollisimman monen yksilön erilaisen lähtökohdan. Toisaalta taas täydellisen objektiivinen Arkhimedeksen piste on ihmiselle mahdoton, joten on löydettävä keino, jolla inhimillisen maailman diversiteetti pääsee esiin. Toisin sanoen tasa-arvon on oltava ihmisyksilöiden tasa-arvoa, ei yksinomaan naisten tai miesten tasa-arvoa.

mustana ja kuolleena,

väkevien suonien elämänvoima

loppuunvuotaneena

lepää maa

elämän murhaamana.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Taivaita kiertää suuri nyyhkytys

ja murhe valuu tummina puroina

äsken kukkivilla kummuilla.

Mykkä tuska puhuu vesiltä ja vuorilta

ja järvet katsovat kuin sammuneet silmät

kuoleman kaameita töitä.

Metsistä nousee lahonnut lemu,

ja suot ovat kuin mätäneviä ruumiita täynnä.

Nukkuvien talojen ympärillä

kiertää hiipiviä askeleita,

ja koirat ulvovat.

Sisällä vapisevat ihmiset

ja itkevät unissaan

selittämättömän kauhun kahleissa.

Kiitävien pilvien lomasta

leimahtaa värisevä tähti

sysimustaan pimeyteen!

****************

Katri Valan runo kuvaa aika hyvin viime päivien tunnelmia, vaikka tragediassa eivät läheiseni varsinaisesti olleetkaan missään roolissa. Silti pistää mietityttämään, onko meidän kaikkien yhteinen merkitsijä - ihmisyys - tullut niin tyhjäksi, ettei se enää oikeastaan merkitse mitään. Toivoa sopii, että tuo leimahtava tähti ei ole kansoja kukistava "sarastuksen poika", vaan se toinen valontuoja.

Mask of sorrow - vankileirien saaristoon hukkuneiden muistoksi

Prologi:

"Tarpeellisella vipusimella varustettuna voidaan sormen liikkeellä järkähdyttää maailma sijoiltaan, mutta sen kantamiseen tarvitaan Herakleen hartioita." - Rousseau

"A society without any objective legal scale is a terrible one indeed. But a society with no other scale but the legal one is not quite worthy of man either." -Solzhenitsyn

"Sometimes history needs a push." - Lenin

"I believe in one thing only, the power of human will." - Stalin

Главное Управление Лагерей -järjestelmään tutustui Stalinin aikana kymmeniä miljoonia ihmisiä. Aika moni jäi sille tielleen.

Ketkä leireille sitten joutuivat ja miksi?

Poliittisia vankeja - vastavallankumouksellisia kansanvihollisia - oli noin 25 - 35 prosenttia, eikä loputkaan yleensä olleet varsinaisia rikollisia termin tavanomaisessa merkityksessä. Suurin osa joutui leirille rikottuaan jotain absurdeista laeista, jotka ulottuivat mielivaltaisesti käytännössä elämän jokaiselle alueelle. Yleisiä syitä leirituomioon olivat muun muassa:

• sosialistisen omaisuuden anastaminen
• passilain rikkominen
• keinottelu
• huliganismi
• työpaikalta poistuminen
• työpaikalta myöhästyminen
• työpäivien vähimmäismäärän täyttämättä jättäminen

Tuomiot vaihtelivat useimmiten 5 - 25 vuoden välillä, mutta leiristä poispääsy harvoin kuitenkin tarkoitti vapautta, koska kerran tuomittuja koski vielä useat lisäsäädökset ja rangaistukset, vaikka varsinainen leirituomio olikin kärsitty. Kaameinta kuitenkin oli, että hyvin usein kaikki kytkökset entiseen elämään oli revitty riekaleiksi. GPU/NKVD kyllä muisti tuon kirotun sielun rikkomukset ja tuomion, mutta muuten entinen olemassaolo oli pyyhitty pois. Jos joku olisi osoittanut muistavansa, olisi ilmiannon jälkeen melko todennäköisesti ollut edessä leirireissu rikostoveruuden takia. Oleellista on niin ikään, että loppujen lopuksi NKVD ei kiinnittänyt huomiota syyttömyyteen tai syyllisyyteen, vaan puristi tunnustuksen millä keinolla tahansa, kunhan ensin oli tekaissut todisteet. Joidenkin viikkojen unettomuuden ja kiduttamisen jälkeen ihminen tunnustaa mitä tahansa. Eräs karmeimmista asioista oli myös, ettei kukaan ollut turvassa: järjestelmä kääntyi vuorotellen käytännössä kaikkia - lopulta jopa Isä Aurinkoista - vastaan. Todellisuus taipui muodottomaksi byrokratian ja pykälien mössöksi, mutta Potemkinin kulissien takana massaksi taannutetut ihmiset voivat pahoin.

NEP-politiikan luoja, Neuvostoliiton johtohahmoihin kuulunut Nikolai Buharin kirjoitti seuraavasti ennen kuolemaansa vuonna 1938:

"Poistun elämästä. En laske päätäni proletaarisen tapparan edessä, jonka on oltava paitsi säälimätön myös moraaliltaan puhdas. Tunnen avuttomuuten helvetillisen koneen edessä, joka kenties keskiaikaisia menetelmiä käyttäen omaa jättiläismäisen voiman, tuottaa järjestelmällisiä parjauksia, toimii rohkeasti ja varmasti. [...]

Nämä 'ihmeitä tekevät' elimet voivat pyyhkiä tomuksi jokaisen keskuskomiten jäsenen ja jokaisen puolueen jäsenen, ne voivat tehdä heistä pettureita, terroristeja, tuholaisia ja vakoojia. Jos Stalin epäilisi itseään, vahvistus saataisiin hetkessä. [...]

Tietäkää, toverit, että siinä lipussa, jonka te voittosaattueessa kannatte kommunismiin, on pisara myös minun vertani!"

1900-luvun totalitarismissa ihmisyys joutui koetukselle, josta se selvisi erittäin huonosti. On tietysti itsestään selvää, ettei tuolloisia tapahtumia saisi päästää toistumaan. Mielestäni ongelmallisinta on kuitenkin, että totalitaarisiin valtiojärjestelmiin johtaneita kehityskulkuja ei vieläkään ymmärretä tarpeeksi, vaikka nyt on kasvanut jo sukupolvia, jotka eivät tiedä esimerkiksi yllämainituista tapahtumista juuri mitään. Ei ehkä kuitenkaan voi olettaa, että monisyiset taustatekijät avautuvat, jos ei ns. perusfaktatkaan ole tiedossa. Ehkä ongelma onkin siinä, miten käsitellä joukkotuhoa tai teollista kansanmurhaa, kun perinteiset muistinpoliittiset keinot eivät riitä. Miten muistaa sellaista, minkä ei koskaan pitänyt olla mahdollista? Miten käsitellä ja kertoa tapahtumista, joiden kuvailemiseen sanat eivät riitä? Miten päästä yli traumasta, josta ei normaalijärjen mukaan voi selvitä?

Holokausti ja GULAG lonkeroineen ovat sellaisia äärimmäisiä esimerkkejä, mitä ihminen voi toiselle tehdä luomalla jostain ihmisryhmistä 'toiseutta', jolla ei ole oikeutta olla olemassa. Ja onpa jopa sanottu, että kaikkivaltias Jumala kuoli samassa rytäkässä. Juuri sen tähden totalitarismista voi koskaan puhua tai kirjoittaa liikaa. Jokaisen sukupolven on muistettava, mihin ihminen kykenee, kun moraalis-poliittinen arviointikyky pettää. Yksi tärkeä, ellei jopa tärkein, ihmisyyden tukiranka on kaikesta huolimatta juuri muisti. Yksityinen ja kollektiivinen muisti on paras tae, ettei totalitarismi enää koskaan nosta päätään. 

Oman haasteensa arviointikyvyn toimimisen takaaville muistille ja ymmärtämiselle tietysti esittää alituiseen kiihtyvä elämänrytmi ja pinnallisuuden lisääntyminen. Taustoja, syitä ja seurauksia ei enää ole mahdollista pohtia syvällisesti, kun aika kiiruhtaa niin vauhdikkaasti eteenpäin, ettei nykyihmisellä yksinkertaisesti ole varaa (sic!) olla yksin ja käydä aina niin tärkeää merkityksellistä dialogia itsensä kanssa. Toisin sanoen Khronoksen aika on jo kauan sitten jäänyt elämän ajan jalkoihin. Jos pysähtymiseen ja ajattelemiseen olisi enemmän mahdollisuuksia, niin ehkäpä julkisuudessakin meillä jokaisella olisi enemmän jotain oikeasti tärkeää ja pintaa syvempää sanottavaa. Aleksandr Solzhenitsyn onkin todennut, että kiire ja pinnallisuus, nuo nykyajan psyykkiset sairaudet, näkyvät kaikkein parhaiten mediassa. On taisteltava kaikin keinoin sisällyksetöntä sanahelinää vastaan - muuten me ja menneisyytemme hukkuu siihen.  

Epilogi:

"Justice is conscience, not a personal conscience but the conscience of the whole of humanity. Those who clearly recognize the voice of their own conscience usually recognize also the voice of justice."  - Solzhenitsyn

Suot olivat tällä kertaa "hieman" vetisempiä kuin viime vuonna, kuten ylläolevasta suojannukuvasta voi päätellä. Useimmille kävi kuin Joukahaiselle:

"Itsen lauloi Joukahaisen:
lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista,
kankahasen kainaloista.

Jaksoitteli jalkoansa:
eipä jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti:
siin' oli kivinen kenkä."

"Naturally, the common people don't want war... but after all it is the leaders of a country who determine the policy, and it is always a simple matter to drag the people along, whether it is a democracy, or a fascist dictatorship, or a parliament, or a communist dictatorship. Voice or no voice, the people can always be brought to the bidding of the leaders. That is easy. All you have to do is to tell them they are being attacked, and denounce the pacifists for lack of patriotism and exposing the country to danger. It works the same in every country."

- Hermann Göring (1893 - 1946)

Näin ehkä nationalismin uuden kukoistukseen aikaan 1900-luvun alkupuolella, kun usko yksilöön ja demokratiaan heikkeni, ja luottamus positiiviseen kehitykseen teki tilaa eskatologisille käsityksille. Mikähän lienee nykyään se ideologia tai ajatus, jolla ihmisille perustellaan mitä järkyttävimpiä ratkaisuja? Raha? Kilpailukyky? Pysyminen mukana kehityksen kelkassa?

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensimmäiset ovat erään puolueen[1] vaaliteesejä, ja kolmas on yksityishenkilön mielipide erään satiirinomaisen Internet-sivuston keskustelupalstalta. Molempien mukaan politiikasta pitäisi siis poistaa vastakkainasettelut eli ristiriitaiset näkökulmat sekä aspektit. Politologina minua tietysti alkoi kiinnostaa, mistä tässä vastakkainasettelun kiroamisessa oikein on kyse. Mitä politiikkaan sitten oikein jää jäljelle, jos vastakkainasettelu kärrätään historian tunkiolle muiden aikansa eläneiksi väitettyjen termien viereen maatumaan? Pohdin tässä kirjoituksessani ensinnäkin, mitä politiikka on ja toiseksi, mitä vastakkainasettelun hylkääminen voisi mahdollisesti tarkoittaa.

Kysymykseen, mitä politiikka on, lienee mahdotonta löytää tyhjentävää vastausta. Politiikan määritelmiä on olemassa yhtä monta kuin määrittelijääkin. Näin ollen puhuttaessa politiikasta on hyvä tehdä selväksi edes itselleen, mitä juuri minun politiikkani, politikointini tai poliittisuuteni kulloisessakin kontekstissa tarkoittaa, saati sitten, jos pyrkii tutkimaan muiden poliittista toimintaa. Näin teen myös tässä tekstissä, eli määrittelen ensin, mitä tarkoitan politiikka-käsitteellä, ja tämän jälkeen teen pienen intellektuaalisen sanasaivartelun eräillä ajankohtaisilla politiikkapuhunnoilla.

Sitoudun tässä arendtilaiseen lähtökohtaan, että politiikka liittyy erilaisten ihmisten yhteisiin asioihin ja yhteiseen elämään.  Politiikka on siis jotain, joka tapahtuu yksilön ulkopuolella ihmisten välissä. Tämän teorian mukaan jokainen sijaitsee maailmassa eri tavoin kuin kaikki muut ihmiset, eikä kahta identtistä positiota ole olemassa. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi täysin ottaa haltuunsa todellisuutta, koska maailma näyttäytyy ja paljastaa itsensä kullekin aina yhdestä perspektiivistä.

Politiikkaa on myös kenties tarpeen määritellä tarkemmin teoreettisen "premissin" lisäksi. Hieman käytännöllisempi lähtökohta on, että politiikka on inhimillisen toiminnan aspekti. Ihminen on Martin Heideggeria mukaillen maailmaan heitetty, ja nimenomaan tämän hyväksyminen mahdollistaa todella poliittisen toiminnan. Toimiakseen poliittisesti ihmisen on siis hyväksyttävä inhimillisen maailman monimuotoisuus ja oma tilanteensa osana tätä maailmaa. Näin yksilön toiminnan mahdollisuudet avautuvat. Täten Kari Palosen tunnettua määritelmää lainaten voidaan sanoa, että politiikkaa on siellä, missä on mahdollista toimia toisin. Politiikkaa on siis siellä, missä on enemmän kuin yksi toimintamahdollisuus.

Toisintoimimisen painottaminen tietenkin jättää varjoonsa kuluneen oppikirjafraasin, että politiikka on lähinnä yhteisten asioiden hoitamista. Ihmisillä on yhteisiä kiinnostusten kohteita ja yhdistäviä asioita, mutta silti kaikilla ei ole – eikä pidäkään olla – täysin yhteneväiset intressit. Politiikka perustuu täten mahdollisuuteen toimia vastaan jotain, mikä puolestaan sisältää vaatimuksen, että on olemassa ihminen, taho tai vaikkapa linjaus, jota on mahdollista vastustaa. Kaikkien täysin yhteiset intressit puolestaan kuihduttaisivat poliittisen toiminnan edellytykset.

Paloslaista määrittelyä jatkaen politiikkaa on siis siellä, missä ihminen kokee olevansa tilanteessa, jossa hän toimii vastoin määräyksiä, lakia tai esimerkiksi yleistä mielipidettä. Toisin sanoen politiikka on ihmisen tietoisen toiminnan konfliktiaspekti. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että politiikkaa ei automaattisesti ole missään, vaan se täytyy "löytää" tulkinnallisten operaatioiden avulla. Jotta politiikkaa voidaan tutkia, kohteen poliittisuus on luettava esiin eli se on politisoitava. Yksinkertaisimmillaan politisointi voi siis tarkoittaa tulkintatapaa, jolla ilmiöstä luetaan esiin tapoja toimia toisin, eli avataan uusi poliittinen toimintahorisontti. Näin ollen tässä politiikalla viitataan sekä poliittisuuteen adjektiivina sekä poliittiseen toimintaan teonsanojen tasolla. 

Edellä esiteltyyn näkökulmaan sitoutumisen jälkeen vastakkainasettelujen poistamista vaativasta puheesta tulee vähintäänkin epäilyttävää yhtenäisyysretoriikkaa. Vaatimus yhtenäisyydestä on itse asiassa ensimmäinen askel polulla, joka voi johtaa totalitarismiin. Vastakkainasettelujen hylkääminen työn ja yhteisen edun nimissä nostaa jalustalle – tietysti – työn, mikä sinänsä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Eri tahoilla on kuitenkin käytännössä aina erilaiset intressit; on vaikea nähdä, että esimerkiksi työntekijän ja työnantajan edut olisivat täysin samat. Kokonaan eri asia on reaalimaailman ratkaisut työn tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa työntekijöiden tai työnantajien puolesta, vaan käsittelen ilmiötä teoreettiselta kannalta politiikka-käsitteen taustaa vasten.

Viimeksi kansallista yhtenäisyyttä lienee vaadittu yhtä pontevasti 1920- ja 1930-luvun niin sanotun kulttuurikriisin aikana. Tuolloin teollistuminen, kapitalismin nopea kehitys (ja sitä seuranneet ilmiöt) sekä ensimmäinen maailmansota viimeistään olivat johtaneet yhtenäiskulttuurin hajoamiseen. Kulttuurin katsottiin olevan kriisissä, koska yhteiskunnan pluralisoitumisen nähtiin vääjäämättä johtavan loppujen lopuksi koko ihmiskunnan rappeutumiseen kulttuurisen kivijalan murentuessa. Kriisin taustalla oli näin ollen valtakamppailu todellisuuden määrittelyistä: vastakkain oli traditionaalinen näkemys monoliittiselta pohjalta ponnistavasta kulttuurista sekä vaatimukset moniarvoisemmasta kulttuurista.

Suomessa esimerkiksi kirkko reagoi voimakkaasti sosialidemokratian nousuun, koska sosialidemokratian heittämä haaste oli hyvin selkeä: se tähtäsi kirkon aseman murtamiseen valtio- ja kansankirkkona ja samalla sen katsomuksellisen ja katsomuspoliittisen erityisaseman poistamiseen. Kristinuskosta haluttiin siis tehdä yksi katsomus ja kirkosta yksi yhteisö muiden rinnalle, jolloin kristillinen yhtenäiskulttuuri olisi hajonnut ja kirkon valta-aseman legitimointi olisi vaikeutunut huomattavasti. Hyvin usein kirkko ja papisto edustivat sosialidemokraateille keskiluokkaista (ääri)konservatismia sekä mennyttä aikaa ja sääty-yhteiskuntaa, joka esti työväestön oikeuksien toteutumisen. Hieman yksinkertaistaen voidaan todeta, että poliittinen kulttuurikriisi syntyi entisten etuoikeutettujen säätyjen edustajien reagoidessa työväestön järjestäytymiseen sekä uuden poliittis-kulttuurisen polarisaation syntymiseen.

Vuoden 1918 tapahtumat olivat tavallaan suomalaisuuskamppailun huipentuma, mutta myös lähtölaukaus uudelle poliittiselle kamppailulle.  Koti, uskonto ja isänmaa -kolmiyhteys saikin rinnalleen varteenotettavia haastajia, kun nuori tasavalta haki linjaansa. Suomalaisen kulttuurikriisin tuloksena kuitenkin oli, kuten tiedetään, oikeistolaisten arvojen ja normien voitto, ja ensimmäisen tasavallan ilmapiiriä voidaan sanoa ajoittain hyvinkin hurmahenkisen oikeistolaisuuden kyllästämäksi. Sosialidemokratiasta ja kommunismista tuli mätäpaiseita, jotka pyrittiin amputoimaan mahdollisimman tehokkaasti. Kommunisteja, toisinajattelijoita sekä muita huligaaneiksi määriteltyjä suljettiinkin 1920-luvulta lähtien eristyssäilöihin tai asetettiin kotiarestiin tai erityisvartiointiin.

Erityisen mielenkiintoista kuitenkin on, että nyt vuoden 2007 eduskuntavaaleissa oikeistopuolueiden puolueohjelmissa työtätekeviä kosiskellaan hyvin samanlaisella retoriikalla kuin 1930-luvulla. Esimerkiksi IKL:n vuoden 1932 puolueohjelmassa julistettiin, että "työväestö muodostaa muiden ryhmien kanssa tasavertaisen osan kansasta. Siksi sen asema yhteiskunnassa on turvattava kansakuntaa rakentavassa hengessä eikä repivän ja hajottavan luokkataistelun pohjalla." Teksti muistuttaa siis hyvin paljon tämän päivän vastakkainasettelujen poistamista vaativaa argumentaatiota. Kansakunnan edun ollessa kyseessä ristiriidat on unohdettava ja keskityttävä yhteisten arvojen pohjalta tapahtuvaan rakennustyöhön. Tässä ylevässä teesissähän ei periaatteessa ole mitään ongelmallista, mutta… 

Olen ottanut itsenäistymisen jälkeiset vuosikymmenet esimerkiksi, koska ne havainnollistavat hyvin, mihin kansallisen yhtenäisyyden vaatiminen voi pahimmillaan johtaa. Tätä ajatusta seuraten politologisen analyysin yhteydessä on äärimmäisen kiinnostavaa tarkastella, mitä tehdyillä valinnoilla ja argumentaatiosiirroilla oikeastaan pyritään ilmaisemaan ja mitä implisiittisiä sitoumuksia 2000-luvun vaalitekstien "takaa" paljastuu. Yhtenäisyyttä vaativa julistus on mielestäni aina vähintäänkin epäilyttävää, sillä se implikoi aina sitä, että jossain on olemassa taho, jolla on yksinoikeus määritellä esimerkiksi juuri kansalliset arvot. Tällainen yhtenäisyysretoriikka siis sisältää taustaolettamuksen, että on olemassa oikeaa ja väärää suomalaisuutta tai ylipäätään tapaa olla ja elää. Vastaavaa retoriikkaa käytetäänkin usein kollektiivisen muistin sekä yhdenmukaistetun kansallisen identiteetin konstruoimiseen, jotka puolestaan toimivat hallinnan välineinä. Ne pyrkivät kaventamaan yksilön toimintahorisonttia sekä mahdollisuuksia tehdä valintoja itse omasta puolesta. Ja mikä pahinta, muottiin sopimattomista käsityksistä ja tulkinnoista tulee helposti vääränlaiseksi määriteltyä toiseutta, jopa maanpetturuutta.

Ykseyspuhe työn nostamisesta jalustalle siirtää vaivihkaa valtaa kohti tahoa, joka tarjoaa työtä, eli käytännössä yrityksille ja yrittäjille, jolloin elinkeinoelämän edustajien määrittelemistä arvoista tulee pohja vaaditulle kansalliselle yhtenäisyydelle. Työväki joutuu sellaiseen asemaan, jossa hänen on pakko ottaa vastaan ihan mikä tahansa työ silpputyöstä lähtien, sillä eihän työlle saa sanoa ei. Kieltäytyminenhän olisi suorastaan maanpetturuutta. Tällä tavoin työntekijätahojen etuja ajavista henkilöistä ja järjestöistä tulee epäilyttäviä riidanhaastajia ja yhteiskuntarauhaa häiritseviä öykkäreitä. Tällöin ykseysretoriikan substanssina olevasta käsitteestä, esimerkiksi yhteiskunnasta tai kansasta, tulee yksilön yläpuolella oleva mystinen pakko.

Ehdottoman yhtenäisyyden nimiin vannova retoriikka sisältää näin ollen depolitisoivan tendenssin. Alun määrittelyjä mukaillen voidaankin todeta, että yksituumaisuuden nimiin vannova puhe politiikasta toimintana tai linjauksina ei välttämättä ole kovinkaan poliittista. Sana välttämättä on edellisessä virkkeessä siksi, että vastakkainasettelujen häivyttäminen voi olla tietoinen ratkaisu, jolloin depolitisoinnista tuleekin siirto poliittisessa argumentoinnissa, politikoinnissa. Pyrkimys politiikan piilottamiseen politiikasta voi siis olla valtakamppailun strategia.